18.11.2020

Mitä opintoihin kuuluu – ja mistä se tieto löytyy

Näin keskellä opetussuunnitelmatyötä olen yllättäen joutunut tuumailemaan sitä, miten kerromme opiskelijoille heidän opintojensa sisällöstä. Hallinnollinen termi olisi kaiketi tutkintorakenne.

Oma yliopistomme sai juuri varsin tyylikkäät, uudet nettisivut. Ne ovat myös eurooppalaisen saavutettavuusdirektiivin mukaisia. Ainakin ulkoasultaan.

Ihan toinen juttu onkin sitten se, onko tarvittava tieto saavutettavaa. Ei ainakaan tutkintoinformaation osalta ole, havaitsin.

Ensinnäkin: olemme jostakin syystä katsoneet, että opintojen sisältö – tai se tutkintorakenne – on sisäistä informaatiota. Miksi? Joskus ennen oli sellainen periaate, että kaikki se, minkä ei ole ihan pakko olla sisäistä tietoa, voi olla julkisilla sivuilla. Tämä ei taida päteä enää.

Toiseksi: tarvitaan monenlaista informaatiota. Suurten linjojen havainnollistamisessa ja mielenkiinnon herättämisessä voisi mieluusti käyttää erilaisia graafisia elementtejä, kuten kuvioita ja värejä. Ja kun kiinnostus on herännyt, tai opinnot on aloitettu, tarvitaan yksityiskohtaista ja selkeää asiatietoa.

Otetaanpa esimerkiksi Tampereen uusi korkeakouluyhteisö (Tampereen yliopisto + Tampereen teknillinen yliopisto + Tampereen ammattikorkeakoulu). Eivät heidänkään sivunsa kaikilta osin hirveän helppokäyttöiset ole mutta opintoinformaatio on esitetty ensiluokkaisesti.

Oletetaan, että olisin kauppatieteistä kiinnostunut, potentiaalinen opiskelija. Ihan melko näpäkästi löytyy julkisilta sivuilta kauppatieteiden koulutus ja kandidaatti- ja maisteriohjelmat.

Jokaisesta tutkinto-ohjelmasta on esillä hyvin yksityiskohtaiset tiedot, kuten yleiskuvaus, osaamistavoitteet, laajuus ja tutkinto-ohjelmasta vastaavien nimet sekä lisäksi opintojen rakenne eli mitä opintoja ja kursseja tutkintoon kuuluu.

Oletetaan, että hakisin Tampereelle maisterivaiheeseen ja haluaisin tutkia, mitä siellä on tarjolla. Kauppatieteiden maisteriohjelman Rakenne ja opinnot -sivulta löytäisin kätevästi tiedon siitä, mitä on tarjolla ja mitä minun pitäisi valita. Jos olisin markkinoinnista erityisen kiinnostunut, sieltä aukeaisi tällainen selkeä näkymä pakollisten opintojaksojen osalta:

Tampereen yliopiston opintorakennekuvaus kauppatieteiden maisteriohjelmassa (markkinointi). Kuva suurenee klikkaamalla.
 
Tuosta jo näkisin, mihin kohtaan vuotta kurssit sijoittuvat, ja että varsin komea on asiakasymmärrykseen ja kuluttajakäyttäytymiseen liittyvä kattaus. Opintojen suunnittelua helpottaisi, kun heti näkee, mihin kohtaan lukuvuotta kurssi sijoittuu. Jokaisen kurssin alta löytäisin kurssin osaamistavoitteet, vaaditut edeltävät opinnot, oppimateriaalit, arvosteluasteikon, suoritustavan ja muut tärkeät perustiedot.

Olen aika hämmentynyt siitä, että viestintää muuten erinomaisesti hoitava yliopistomme ei osaa viestiä selkeästi ja informatiivisesti omille opiskelijoilleen tällaista ydinasiaa kuin tutkintorakenne eli opintojen sisältö.

Tämä sekavuus lisää painetta opintoneuvontaan ja HOPS-ohjaukseen samalla, kun opiskelijamäärät kasvavat ja opiskelijajoukko muuttuu yhä heterogeenisemmaksi. 

Olisiko aika tehdä asialle jotakin? Vai ratkaiseeko ensi vuonna käyttöön otettava uusi Peppi-järjestelmä tämän ongelman?

23.9.2020

Olipa kerran Pieni Opettaja

Olipa kerran syrjäisessä, metsäisessä maassa Pieni Opettaja.


Jutun inspiraationa tämä Moselin varren linna, Burg Eltz, jonka metsissä seikkailimme perhematkalla v. 1997.

Hänen työpaikkansa oli monitornisessa linnassa, ja jokaista tornia koristivat kultakirjaimet RC (Research Community).

Pieni Opettaja ei ollut ihan varma, mitä se tarkoitti, vaikka torneissa asuvat Suuret Tutkijat aina silloin tällöin yrittivät häntä valistaa.

Pieni Opettaja oli nimittäin kovin kiireinen, sillä joka vuosi linnaan saapui koko valtakunnasta ja kauempaakin monta tuhatta uutta maahista. Pienen Opettajan tehtävänä oli auttaa maahisia löytämään todelliset taikavoimansa ja lähettää heidät sitten palvelemaan valtakuntaa.

Pieni Opettaja rakasti työtään mutta maahisten kanssa ei aina ollut helppoa. Siksi Pieni Opettaja opiskeli itsekin. Hän hankki monenlaisia tutkintoja ja pätevyyksiä, hän kuunteli ahkerasti toisten opettajien kokemuksia, hän osasi jos minkälaiset temput ja opetti tarvittaessa vaikka verkkoon kietoutuneena. Hän käytti paljon aikaa tutkimiseen ja vierailla kielillä kirjoittamiseen ja hankki omilla varoillaan työvälineitä ja uusia oppeja – tullakseen vielä paremmaksi opettajaksi.

Kaiken tämän hän teki viisaasti ja miettien koko ajan sitä, miten maahiset oppisivat parhaiten.

Kerran vuodessa Ylimmäinen Tutkija halusi tavata Pienen Opettajan ja kuulla, miten hänellä menee.
– On niin hienoa, että opettaminen on sinulle tärkeää, Ylimmäinen Tutkija kehui.
– Mutta voisinkohan minäkin jotenkin päästä vähän korkeammalle tässä linnassa, Pieni Opettaja kysyi.
– Linnassa on kyllä tähän ihan oma systeemi, Ylimmäinen Tutkija sanoi.
– Mitenkähän siihen systeemiin pääsisi mukaan, Pieni Opettaja kysyi.
– En minä vaan tiedä, Ylimmäinen Tutkija murahti.

Pieni Opettaja alkoi sitkeästi selvitellä asiaa. Hän oli nähnyt, miten Pienistä Tutkijoista tuli Suuria Tutkijoita. Hän ymmärsi, että Pieni Tutkija voi esitellä, mitä kaikkea osaa, ja hakeutua polulle, jonka kuljettuaan hänestä tulee Suuri Tutkija.

Hän näki, miten linnan torneihin kiipesi yhä enemmän Suuria Tutkijoita. Samaan aikaan maahisten määrä kasvoi koko ajan ja opettajat alkoivat käydä vähiin.

Pientä Opettajaa alkoi kummastuttaa yhä enemmän. Hän kuuli lopulta, että opettajillekin oli ihan oma polku. Hänelle kerrottiin myös, että kun Suuria Opettajia valittiin ensimmäisen kerran, ”sinunkin nimesi oli mukana niissä keskusteluissa". Hän oivalsi, että hän ei koskaan pääsisi itse esittelemään, mitä kaikkea osaa. Hänen johtajansa olisi ainoa, jolla oli valta ehdottaa, kuka voisi päästä Suuren Opettajan polulle. Ja tällaisia päätöksiä tehtiin vain joka toinen vuosi.

Pieni Opettaja oli turhautunut ja surullinen. Hän tiesi tekevänsä hyvää työtä – hän oli saanut siitä palkintojakin – mutta tunsi silti olevansa arvoton. Turnajaisjuhlissa hänen työtään ylistettiin mutta Pienen Opettajan kiireisiin päiviin se ylistys ei ulottunut millään lailla.

Eikä hänellä siis ollut mitään mahdollisuutta päästä linnassa edes hiukan paremmille näköalapaikoille.

Eräänä päivänä Pieni Opettaja sai kuulla, että linnaan oli tullut uusi Velhopäällikkö, joka oli maankuulu reippaudestaan ja reiluudestaan.

Tämä on viimeinen toivoni, ajatteli Pieni Opettaja, ja avasi sydän pamppaillen suunsa Velhopäällikön edessä.

Tausta:
Meillä Taitavan opettajan palkinnon saaneilla oli tänään hieno ideointitilaisuus yhdessä akateemisen rehtorin, Tapio Määtän kanssa. Tämä oli minun puheenvuoroni. Kaikki kokemukset eivät toki ole omiani vaan niitä on kantautunut korviin eri puolilta. Saduissahan ei tarvitse kaiken olla faktaa! Faktaa sensijaan on se, että opettajan uramallissa olisi paljonkin kehitettävää yhdenvertaisuuden näkökulmasta.

4.9.2020

Ikävä on!

Leijun yhä, kiitos sen kokemuksen, että tiistaina näin ensimmäisen kerran puoleen vuoteen sekä opiskelijoita että työtovereita kasvotusten.

Ai että onkin ollut ikävä!

Saara esittelee laitosta, Outi-Maaria varmistaa siirron naapurisaliin.

Onhan tässä toki hankittu vaikka minkälaista Zoom-kokemusta ja opetettu toisillekin vuorovaikutteista verkko-opettamista, mutta silti. Live on live.

Samalla muistin taas, miten hirveän kivoja työkavereita minulla onkaan. Kahvihetki heidän kanssaan fukseille esittäytymisen jälkeen tuntui NIIN hienolta!

Kuopion kauppatieteiden laitoksen henkilökuntaa fukseille esittäytymässä.

Kaipaan Outi-Maarian reippaita aamuaskeleita ja "Huomenta Helena!" -huikkausta.
Kaipaan sitä, että Markus ja Eeva tulisivat kysymään, lähdenkö lounaalle.
Kaipaan Riikkaa istahtamaan huoneeni nurkkaan ja vaihtamaan kuulumisia.

Kaipaan kuulla Sallan tietokoneen kilahduksia naapurihuoneesta ja Christinan matalaa puhelinääntä toiselta puolelta käytävää.
Kaipaan Merviä kahvihuoneen nurkassa ja jutustelua lastemme opinnoista.
Kaipaan peruskurssin opetusideoitten ja muutosjohtamisen kirjallisuuden jakamista Esan kanssa.

Kaipaan Saaran korkojen kopinaa ja valoisaa hymyä.
Kaipaan Pedatiimin kokouksia ja kokemusten jakamista etäyhteydellä Joensuun kampuksen Mirjamin, Päivin, Hannan ja muitten kanssa.

En kaipaa sitä, että työhuoneen ikkunan takaa kaadettiin komea kuusikko ja tilalle rakennettiin Novapoliksen uusin rakennuskompleksi. Onneksi se taitaa olla vähän vaihtelevampi väreiltään kuin tähän mennessä nähty ankeanharmaa pelti. 

Muutenkin kauppatieteiden laitoksen Kuopion tilat ovat syrjässä ja epäkäytännölliset mutta tähän toivottavasti tulee parannus muutaman vuoden aikajänteellä.

Mutta ihmisiä kaipaan, ja sitä vähäistä yhteisöllisyyttä, mitä voi olla silloin, kun työtä tehdään eri kampuksilla, eri kaupungeissa, joskus eri maissa ja mantereillakin.

Pelkkä työasioista puhuminen ei riitä. Oikeaan yhteisöllisyyteen ja ihmisenä olemiseen tarvitaan paljon enemmän.

13.8.2020

Johtamisoppeja Vancouverista – tai oikeastaan mökkisohvalta

**Note: English summary at the end**

Sattuipa niin, että kun viimein – kymmenen yliopistovuoden jälkeen – pyrin ja pääsin Academy of Managementin arvostettuun tutkijakonferenssiin, osui kohdalle tämä korona ja jäi näkemättä Kanadan kiinnostavimmaksi kaupungiksi mainostettu Vancouver.

Mutta nyt, kun ensimmäinen virtuaalikonferenssi – viisi päivää Zoom-sessioita – on ohitse, kokemukset ovat oikein myönteisiä. Konferenssin teemana oli Broadening Our Sight eli uusia näköaloja haettiin.

Academy of Managementia johtaa professori Jacqueline Coyle-Shapiro, London School of Economics. Hänen puheensa oli kaukana sanahelinästä – syvällinen, sytyttävä, ajankohtainen. Loikasta virtuaalikonferenssiin Nelson Mandelan sanoin: "Aina näyttää mahdottomalta siihen asti, kunnes on valmista."

Käytännön järjestelyistä

Olihan tämä hyvin ekologinen tapa järjestää konferenssi – ainakin verrattuna siihen, että kaikki 7200 osallistujaa 88 maasta olisivat Vancouveriin lennelleet. Itse en erityisemmin pidä lentämisestä, en pitkistä lennoista, en aikaerorasituksesta enkä kalseista ja kaikuisista konferenssihotelleista. Siinä mielessä konferenssiosallistuminen mökkisohvalta sopi minulle vallan mainiosti. 

Etäkonferenssivarusteet.

Tämä oli ensikertalaiselle myös sikäli kiva tapa tutustua systeemiin, että eri "divisioonien" ohjelmaan voi tutustua rauhallisemmin kuin paikan päällä. Divisioonia on yhteensä 26, sessioita oli konferenssissa 1500. Olen kolmen divisioonan jäsen (kehittäminen ja muutos, viestintä ja tietojärjestelmät sekä koulutus) mutta kiinnostavaa ohjelmaa oli monilla muillakin. Ainakin tässä konferenssissa minua veti varsin paljon näköjään organisaatiokäyttäytymisen ohjelma. 

Lisäksi löysin mahdollisesti oman akateemisen kotini porukasta nimeltä International Humanistic Management Association. Olen ollut heidän postituslistoillaan mutta nyt, kun tapasin ihmisiä tässä verkkokonferenssissa, oikein innostuin. Jotenkin tuo relevance vs. rankings -ajattelu puhuttelee.

Zoom-sessiot inhimillistivät kivasti konferenssiosallistujia. Siinä pääsee kurkistamaan maailmankuulujen professorien kirjahyllyihin ja olohuoneisiin ilman tavanomaisia konferenssiunivormuja. (Itse yritin kohdentaa kameraani kauniisiin mökkimaisemiin mutta en tainnut ihan onnistua.) Samat, tutut fraasit toistuivat täällä kuin kevään etäkokouksissa: "hei, nyt ihmisiä alkaa tulla", "miksi en saa esitystäni näkyviin", "mikkisi on kiinni". Oli myös hiukan hankalaa, kun esitykset olivat Zoomissa mutta keskustelu konferenssin nettisivuilla, joten osallistumisessa oli kaksi näyttöä hyvinkin tarpeen. Ilmeisesti näin saatiin kätevämmin keskustelut talteen ja näkyviin kootusti konferenssin sivuille.

Professorit Davide Ravasi, UCL School of Management, Melissa Graebner, University of Illinnois at Urbana-Champaign, ja Quy Huy, INSEAD, keskustelevat laadullisen tutkimuksen julkaisemisesta mökkituvassamme.

Zoomin mahdollisuuksia vuorovaikutteisuuteen ei konferenssissa hyödynnetty mielestäni riittävästi, ei ainakaan niissä osioissa, joihin itse osallistuin. Ne muutamat sessiot, joissa jakauduttiin pienryhmiin ja jaettiin ajatuksia siellä, olivat tosi antoisia. On ihan eri asia keskustella, kysellä ja kyseenalaistaa muutaman hengen pienryhmässä kuin kymmenien tai satojen osallistujien foorumilla, missä englannin natiivipuhujilla on aina etulyöntiasema. Ja on aina yhtä huumaavaa, kun samassa ryhmässä on pakistanilainen, amerikkalainen, ghanalainen, saksalainen – ja suomalainen. Toki täälläkin näki niitä, jotka rakastivat omaa ääntään liikaa antaakseen arvostavasti tilaa toisille.

Ja äänestä puheenollen – taas korostui äänenkäytön taitojen tärkeys. Niin paljon paremmin jaksaa kuunnella esitystä, jonka puhujalla on selkeä ja iloinen ääni ja selvä artikulaatio. Tähän saan kiinnittää paljon huomiota itsekin.

Kaikenkaikkiaan konferenssin tekniset järjestelyt toimivat mielestäni erittäin hyvin. Sessioitten tyyppejä oli ehkä hiukan liian monta, mikä aiheutti jonkin verran sähläystä. Mutta sellainenkin laji (mock live), jossa oli juonto alussa ja live-keskustelu lopussa ja välissä yhteen putkeen useampi osallistujien ennalta tekemä, lyhyt videoesitys, toimi oikein hyvin. Meidän esityksemme ja sessiomme oli täysin ennalta tallennettu (asynchronous) ja tietysti milloin vain osallistujien katsottavissa mutta tässä tyypissä oli vaarana se, että esittäjät jäävät kokonaan ilman kommentteja. Varsinkin tohtoriopiskelijoita tuo varmasti harmittaa – toisaalta eivät ne kommentit aina kovin kummoisia ole live-tilanteissakaan.

Sitä jäin kummastelemaan, että webinaarien osallistujamäärä oli rajattu 250:een tai 500:een. Liekö tuo Zoomin rajoite vai mikä. Harmittavaisesti jäin esimerkiksi ulkopuolelle erittäin kiinnostavasta sessiosta, jossa käsiteltiin epäonnistumisia yliopistotyössä. Ja kun menin katsomaan tallennetta jälkeenpäin, kävi ilmi, ettei tallennetta ollut, koska aihetta oli pidetty liian herkkänä tallennettavaksi. Hmph.

Konferenssin sosiaalisiin tapahtumiin en osallistunut, joten en osaa sanoa, miten ne toimivat verkossa. En nyt niistä hirveästi piittaa muutenkaan mutta klo 02 Suomen aikaa ei vaan innostanut mihinkään get-togethereihin.

Sisällöllisestä annista

Konferenssin anti sekä tutkimukseen että opetukseen oli ylitsevuotavan runsas. Kunpa vielä saisi käsiinsä videotallenteitten parhaat palat opetuksessa käytettäväksi! Esimerkiksi palkittu emeritusprofessori Andrew Van de Ven on organisaatiomuutoksen tutkimuksen guruja ja häneltä kuultiin loistava katsaus organisaatioitten kehittämiseen – se sopisi sellaisenaan omalle kurssilleni aineistoksi.

Emeritusprofessori Andrew Van de Ven, University of Minnesota: Broadening Our Sights on Organization Development and Change.

Oma esityksemme teollisuusyrityksen viestinnän kehittämisestä dialogisin menetelmin oli johtamisen konsultoinnin divisioonassa (Kantanen, H., Rönkkö, S-M., Lehtimäki, H. & Thatchenkery, T. From Information Overload to a Dialogical Corporate Culture). Beirutin kammottava räjähdys tuli yhtäkkiä hyvin lähelle, kun samassa sessiossa esittänyt Pierre El Haddad osoittautui libanonilaiseksi. Eipä siinä muuta voinut kuin session chatissa voimia toivottaa.

Aina ei voi konferenssissa tietää, mistä innostuu. Olen takavuosina jonkin verran tutkinut identiteetti-imago-teemaa ja tämän konferenssin sessio arvoista ja identiteetistä oli niin innostava, että tekisi mieli palata aiheen pariin. Muutoksen johtamisen uusin tutkimus tulee suoraan käyttöön kurssillani. Yläkuvan professori Shaul Oreg ja alla oleva Jeffrey Ford olivat avainlähteitäni silloinkin, kun v. 2011 annoin opetusnäytteen yliopistonlehtorin tehtävää varten. Aiheena oli muutoksen johtaminen ja muutosvastarinta.

Professori Shaul Oreg, The Hebrew University of Jerusalem. Arvoja ja identiteettiä pohtimassa myös Kimberly Elsbach, Derron Bishop, Linda Trevino, David Sluss ja Glenn Kreiner.


Emeritusprofessori Jeffrey Ford, Ohio State University.


Toisinaan väitetään, että akateeminen tutkimustyö on hidasta ja juna meni jo, kun tutkijat vasta havahtuvat, että tuota pitäisi tutkia. No tämä ei ainakaan pitänyt paikkaansa koronakevään osalta. On hämmästyttävää, miten paljon tietoa oli jo saatu kokoon korona-ajan johtamisesta. Yksi hienoimmin toteutetuista sessioista (OB Division Plenary: COVID-19 and Organizational Behavior) avasi ja tiivisti monipuolisesti näitä tutkimuksia. Se alkoi tyylikkäästi tehdyllä tiiserillä, jossa oli väläys useiden tutkijoiden avaintuloksista. Sessiossa esiteltiin nämä tutkimukset (kuva suurenee klikkaamalla):



Cheryl Gray et al., University of South Florida, tutkivat korona-ajan johtamista yliopistoyhteisön, insinöörien ja sairaanhoitajien näkökulmasta. Tällaisen listan henkilöstön kannalta hyviksi koetuista toimintatavoista he tarjoilivat yhteenvedoksi:





Näinkin rennosti voi muuten tutkimuksestaan kertoa. Karel Musilek voitti Critical Management Studies -divisioonan parhaan väitöskirjan palkinnon ja teki tämän neljän minuutin videon työtään esitelläkseen. Aiheena on Making Life Work: Work and Life Coliving. Varoitus: sisältää tupakointia ja oluenjuontia.

Tutkimisen ja opettamisen taidot

Tämänkään konferenssin anti ei rajoittunut vain substanssisisältöihin, vaikka siinäkin olisi ollut jo antia kylliksi. Hyvin laajalti käsiteltiin myös tutkimisen ja opettamisen taitoja. Perinteisesti tutkijakonferensseissa on ollut alan tutkimuslehtien esittelyjä ja sessioita julkaisemisen jalosta taidosta, niin täälläkin. Aina niistäkin jotain jää käteen, kuten että pyrkiessään laadullisen tutkimuksen kanssa huippulehtiin induktio-sanaa ei kannata käyttää ollenkaan, monimenetelmätutkimukset (mixed methods) ovat riski, haastatteluja on syytä olla useampi kymmenen, ristikkäinkoodausta ei tarvita luotettavuuden osoittamiseksi (intercoder reliability) – ja on tarjottava jotakin todella uutta ja haastettava aiempi tieto.


Academy of Managementin lehtien profiilit: Annals, Discovery, Journal, Learning & Education, Perspectives, Research.


Oli myös esityksiä, jotka liittyivät akateemisessa maailmassa pärjäämisen taitoihin, mm. yliopistojen sukupuolittuneista käytänteistä (tähän ja konferenssiosallistumisiin liittyen mainio lyhytfilmi Yle Areenassa: Let her speak!), diversiteetin huomioon ottamisesta sekä epäonnistumisista.

AoM-konferenssin yhteydessä on ollut myös päivän mittainen opetuksen ja oppimisen seminaari, joka nyt oli tietysti pilkottu asynkronisiin sessioihin. Odotin kovasti näitä, olenhan ollut aktiivinen opetuksen kehittämisessä sekä laitoksellamme että koko yliopistossa. Sittenpä olikin aika hämmentävää todeta, että hei, mehän jo osataan tämä! Kompetenssien kehittäminen Bloomin taksonomian avulla – kaikki kurssikuvauksemme on jo tehty tämän mukaan. Psykologinen turvallisuus ja kurssisäännöistä sopiminen yhdessä opiskelijoitten kanssa – tapahtuu. Työssä käyvien opiskelijoiden tarpeisiin sovitetut opetusaikataulut – onko meillä maisterivaiheessa juuri muuta kuin tätä, koska luokkaopetusta on loppujen lopuksi aika vähän! Yritys-caset ja niiden kirjoittaminen – osataan. Puhumattakaan siitä, että koko yliopisto flippaa ja omalla laitoksellamme käytetään paljon tutkivan oppimisen pedagogiikkaa.

Tekeepä näinollen pikkuisen mieli röyhistellä rintaa Itä-Suomen yliopiston ja kauppatieteiden laitoksen pedagogiikan tasosta. Olisimme luultavasti olleet em. opetuksen ja oppimisen seminaarissa pikemminkin antavana osapuolena, jos olisin ajoissa ymmärtänyt, mistä siellä puhutaan.

Olemme omalla laitoksellamme menossa kohti AACSB-akkreditointia. Siksi oli kiinnostavaa kuulla ko. organisaation energisen johtajan Stephanie Bryantin (Executive Vice President and Chief Accreditation Officer) esitys AACSB-standardien uudistamisesta. Niitä testataan parhaillaan 25 kauppakorkeakoulussa, 2021 ne otetaan vaiheittain käyttöön ja vuodesta 2023 ne astuvat laajasti voimaan. Uusissa standardeissa on hyvin vahva yhteiskunnallisen vaikuttavuuden painotus – "Stop counting – make impact." Bryantin mukaan ne yksiköt, joilla on vielä jonkin verran matkaa arviointitiimin vierailuun, siirtyvät mahdollisimman nopeasti käyttämään uusia standardeja.

Lopuksi

Joka vuosi mietin, miksi maksan (omasta pussistani) Academy of Managementin jäsenmaksua, jos en koskaan käy konferensseissa tai pyri julkaisemaan firman lehdissä. Voi olla, että tämä kokemus antoi hiukan uskoa siihen, että ehkä kannattaa se jäsenmaksu jatkossakin maksaa.

Varsinkin, jos voi konferenssin iltasessioitten välissä kipaista mökkisaunassa.

***
Academy of Management 2020 from My Cottage Couch
English Summary and Take Home Messages

This was my first AoM conference ever and served as an excellent orientation for the years to come. It was a joy to learn of the wide spectrum of management and leadership research from my cottage couch. Just a very affordable and environment friendly conference trip. There was also more time left for reflection because of the travel time saved. For a non-native English speaker chat discussions are often more convenient than live questions in conference premises.

Technically, I think the major leap to the online format was successful. I did not experience any major problems and the sessions ran smoothly. I am not sure if that many different types of sessions were needed because it caused some confusion. Some asynchronous session speakers monitored discussions and questions, others didn't. Moreover, I did not get the point of the limits of the participant numbers in Zoom sessions. The session of failure in academia would have been useful for us all but many were left out and there was no recording.

I am a member of the MED, ODC and OCIS divisions and presented in the MC division. For the management education and Teaching and Learning Conference part I realized that the pedagogical practices of the University of Eastern Finland and our business school are already on a very high level. We have aligned our learning goals according to the Bloom's taxonomy, utilize different modern methods like flipped classroom and collaborative inquiry, and have also gained experience and skills for case writing.

I think my major inspiration can be derived from three sources. For the first, I was very impressed by the talks of current AoM President Jacqueline Coyle-Shapiro and former President Carol Kulik. Such great role models and thought leaders! The question of impact was central in Coyle-Shapiro's speech and that theme followed me during different sessions and through the new AACSB standards. For the second, the research of organizational behavior and COVID-19, and the research of organization development and change. The former plenary was extremely well organized by Sigal Barsade and Andrew Knight with a skillfully composed teaser video of up-to-date research to start with. The latter included research giants like Andrew Van de Ven, Shaul Oreg and Jeffrey Ford. For the third, the sessions and discussions related to the academic life – publishing, reviewing, careers, gender issues, internationalization. There is always something new to learn and issues to discuss with prominent scholars and peers.

Talking about conferences and women in academia – if you have 13 minutes, please watch the short Finnish film called Let her speak!, available with English subtitles (start the video and you see a box where you can click for the subtitles). As sad as it is, I think the scene is pretty familiar.

Thank you!

11.5.2020

Opettajan viestit ja poikkeustila

Meillä Itä-Suomen yliopistossa aloitettiin päivittäiset opetuksen tukitunnit hyvin nopeasti yliopiston sulkeuduttua. Olen tosi ylpeä siitä, miten tuo saatiin pyörimään opintopalvelujen, tietotekniikkapalvelujen ja opettajaverkoston yhteistyönä jo 23.3. alkaen.

Joka arkipäivä, yli kuukauden ajan, opiskeltiin yhdessä monenlaisia välineitä Zoomista oppimisen arviointiin ja Teamsista digitaalisiin oppimateriaaleihin. Ohjelma ja tallenteet ovat nähtävissä täällä.

Huhtikuun puolivälissä vastasimme työtovereitteni Sari Tarvaisen ja Outi-Maaria Palo-ojan kanssa yhdestä tällaisesta etäopetuksen tukitunnista.

Tukituntimme teemana ei ollut vermeet ja välineet vaan oltiin vähän yleisemmällä tasolla, aiheena Opetusviestintä ja vuorovaikutus. Ja siinäkin oli painopiste erityisolosuhteissa.

Lienen jonkin sortin viestinnän asiantuntija pitkän viestintäammattilaisen työhistoriani ja tutkimus- ja opetustyöni kautta. Olen väitellyt yhteisöviestinnästä ja tutkinut mm. aikuisten oppimista ja viestintää verkkoyhteisöissä. Vuosi sitten sain valmiiksi yliopistomme tarjoaman Verkko-opetuksen asiantuntijavalmiudet -kokonaisuuden (jonka pohdintoja löytyy tuosta blogini laidasta).

Väitän, että hyvä opetusviestintä verkossa on pääperiaatteissaan samanlaista kuin hyvä viestintä muutenkin: selkeää, kaksisuuntaista, kuuntelevaa ja arvostavaa. Verkossa kuitenkin korostuvat selkeys ja toisto. Sekä opettajan ja opiskelijoitten välisen että opiskelijoitten keskinäisen vuorovaikutuksen eteen on nähtävä vaivaa, ei se spontaanisti tapahdu.

Lisäksi olemme eläneet poikkeustilassa. Alla on kasvatustieteen professori, aivotutkija Minna Huotilaisen herättelevä kuva, johon tutustuin viime kesän Pedaforumissa. Aiheena oli aivot ja oppiminen.

Kuva suurenee klikkaamalla.


Vasemmalla on taistele tai pakene -tila, oikealla flow'n ja oppimisen tila. Vasemmalla uhkaa, kiirettä, epätoivoa ja pelkoa, oikealla hallinnan tunne, tekemisen meininki, oppiminen ja innostus.

Väitän, että viime kuukausina olemme paljolti olleet tuossa taistele tai pakene -tilassa, mikä on aika kaukana iloisesta oppimisesta. Väitän myös, että opetusviestintä voi olla hyvin merkittävässä asemassa siinä, miten oppimisen iloa ja turvallisuutta rakennetaan poikkeusoloissa.

Tällaista listaa avasin huhtikuun koulutuksessa. Siinä on hyödynnetty myös oppeja, joita on karttunut erittäin eläväisen ja innostavan Facebook-foorumin Higher Ed Learning Collective kautta. Ryhmässä on lähes 26.000 jäsentä, niin verkkopedagogeja, tutkijoita kuin hallintoväkeäkin.

Kuva suurenee klikkaamalla.


Pandemia on haastanut meitä opettajia erityisesti tuon empatian osalta. Yliopistossa voi opettaa aika tiukasta asiantuntijaroolista käsin, ilman, että opiskelijat tietävät yhtään mitään opettajan yksityiselämästä – tai opettajat opiskelijoitten elämästä. Ryhmät voivat olla myös niin isoja, ettei syvällisempi tutustuminen olisi edes mahdollista, paitsi ehkä opinnäytetöiden ohjauksessa.

Nyt tuli aika, jolloin pitää kysyä aktiivisesti, mitä opiskelijoille kuuluu – ja valmistautua kuuntelemaan. Itselläni on tullut vastaan tapauksia, joissa opiskelijan läheisellä on ollut korona, yhdellä meni työpaikka alta, toinen on joutunut tekemään järkyttävän pitkiä työpäiviä, kolmas oli tullut Suomeen vaihtoon ja oli turvallisempaa pysyä täällä kuin palata kotimaahan, neljäs joutui työmatkaltaan koronakaranteeniin. Ja tietysti nämä tavanomaisemmat kuviot: lapset ovat kotona ja heitä pitäisi opettaa ja huoltaa, ja yhteinen huoli omasta ja läheisten terveydestä.

Etäläsnäoloa ovat nyt aivan ilmeisesti tarvinneet sellaisetkin opiskelijat, jotka normaalioloissa opiskelisivat verkkokurssinsa itsenäisesti ja ilman suurempaa tarvetta opettajan tai ryhmän kohtaamiseen.

Ihan hiljattain tutkijakollega kasvatustieteiden puolelta, Erkko Sointu, vinkkasi tuoreesta Kasvatus-lehden artikkelista, joka käsittelee luottamuksen rakentumista verkkokurssilla opiskelijan näkökulmasta (Valkonen, Tyrväinen & Uotinen, 2020). Sen mukaan luottamuksen edellytyksiä olivat ryhmän turvallisuus ja yhteisöllisyys, verkkoympäristön selkeys ja helppokäyttöisyys sekä opettajan suunnittelutyö, ammattitaito ja läsnäolo.

Siinä ne taas ovat: yhteisöllisyys, selkeys ja läsnäolo – erityisen tärkeitä tänä koronakeväänä.

***

Lisää asiantuntijapuhetta aiheesta tiistaina 12.5. klo 14.00-15.00 Itä-Suomen yliopiston tiedekahvilassa, Café Smartissa: Livenä vai etänä – millaista uutta osaamista verkkovuorovaikutus vaatii? Mukana yliopistonlehtori Jonna Koponen kauppatieteiden laitokselta ja suunnittelija Elsi Similä Aducatesta.


17.4.2020

Etäopettaja, onko tukka pesty?

Olipa kerran hallintohenkilö (student success coordinator) ja kasvatustieteiden tohtoriopiskelija, joka tuli kirjoittaneeksi aika provosoivan kolumnin. Hänen nimensä on Kristie Kiser.

Kolumni julkaistiin Inside Higher Ed -verkkolehdessä eilen. Kiser on tällä hetkellä mahdollisesti korkeakoulumaailman inhotuin henkilö.

Kolumnin otsikko kuuluu: Instructors, Please Wash Your Hair. Kiser arvostelee sitä, että opetuksen siirryttyä nettiin olemme alkaneet harhaisesti ajatella, että voimme näyttäytyä opiskelijoille ihan tavallisina ihmisinä ja olla siten helpommin lähestyttäviä. Aika raadollisin esimerkein Kiser havainnollistaa, miten arvostettu opettaja menettää uskottavuutensa, jos esiintyy opiskelijoille pyykkivuoriensa keskellä likaisin hiuksin.

Syntyi melkoinen kohu. Esimerkiksi Higher Ed Learning Collective -Facebook-ryhmässä juttuun tuli hetkessä yli 200 kommenttia. Siellä oltiin todella kiukkuisia ja kehotettiin lähettämään sähköpostia Kiserille ja hänen esimiehelleen.

Arveltiin myös, että Kiser on torpedoinut sekä jatko-opinto- että työmahdollisuutensa. Inside Higher Ed -verkkolehden kommentointi jouduttiin sulkemaan.

Vielä samana päivänä Kiser pyysi anteeksi. Hän myönsi sarkastisen tyylinsä olleen tähän aikaan sopimaton mutta muistutti myös siitä, että kolumneihin kuuluu tietty irrottelu.

Minua hämmensi kovasti se, että Kiserin saamissa vihaviesteissä oli toivottu jopa kolumnistin kuolemaa.

Siis mitä?? Näinkö käyttäytyvät opettajat, jotka ovat ensimmäisinä arvostelemassa vaikkapa mielestään sivistymättömien äärioikeistolaisten kapeaa maailmankuvaa!

Tämä on loistava esimerkki siitä, millaisessa tunteitten vyöryssä nyt eletään. Monet opettajat ovat aivan järkyttävän väsyneitä odottamattomasta verkkoloikasta. Jokainen on peloissaan oman, perheensä ja opiskelijoittensa terveyden puolesta.

Kansainvälisissä ryhmissä keskustellaan siitä, miltä tuntuu, kun oma opiskelija kuolee. Yksi jos toinen yrittää – toisin kuin normaalioloissa – huhuilla eri keinoin kurssilta kadonneitten sielujen perään.

Ja sitten tulee joku hallintohenkilö neuvomaan, että kannattaisi muuten pukeutua tavanomaisen tyylikkäästi tai ainakin pestä tukka.

Niin tulppa irtoaa ja musta sappi syöksyy valloilleen.

Kiser on tietysti siinä oikeassa, että ammatilliseen rooliin kuuluvat tietyt koodit, myös pukeutumisessa. Mutta se ei ehkä ole nyt se tärkein asia, vaan opetuksen hoitaminen ylipäänsä jotenkin, ja että opiskelijat saavat tarvitsemaansa tukea.

Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, miten paljon kriisi ja muutos herättävät tunteita.

Kriistilanteessa ihminen toimii usein kuin kone ja tekee hyvinkin fokusoidusti sen, mikä on pakko, mutta sitten tulee takaisku. Kun verkko-opetus on jotenkin käynnistetty, lapset saatu koulurytmiin ja isovanhemmat motivoitu pysymään eristyksissä, alkaa tunteiden myllerrys.

Eikä silloin todellakaan tarvitse kenenkään tulla kertomaan, että ulkonäössäsi olisi muuten toivomisen varaa.

Hyvää viikonloppua!
Maanantaina sitten puhtain hiuksin, tiedät-kyllä-mitä.

***

Kristie Kiserin kirjoitus on täällä.

Yksi Kiserin saamista vastineista. (lisätty 20.4.2020)

30.3.2020

Muutosmyrskyssä

Sattumoisin kurssi, joka minulla juuri alkoi, käsittelee muutoksen johtamista. Aineistoa kurssin teemasta löytyy melkein liikaakin, on tässä nyt sellainen Living Lab päällä.

Toivon, että voimme kokemuksia jakamalla hiukan helpottaa myös sitä ahdistusta, jonka keskellä opiskelijat nyt joutuvat elämään. On sairaita läheisiä, menetettyjä työmahdollisuuksia, kotona pyöriviä lapsia. Yllättävän monella on myös teknologiaan liittyviä hankaluuksia. Puhumattakaan kansainvälisen ryhmän erityishaasteista – itselläni on kurssilla mm. kaksi italialaista. Vaikea edes kuvitella sitä huolen määrää.

Muutostilanteessa jokaisen ensimmäinen kysymys on: miten minulle käy. Se ei ole ollenkaan itsekästä vaan inhimillistä. Jospa siis viestittäisiin opiskelijoille, että samassa liemessä ollaan, kaikki tässä opetellaan uusia toimintatapoja. Ja että samoja haasteita on ruudun molemmin puolin. Että ihan vaan ihmisiä oltaisiin toinen toisillemme.

Tein tällaista listaa itselleni ja opintopsykologimme Katri vahvisti, että hyvältä vaikuttaa:

  • Ole selkeä
  • Ole empaattinen ja samassa veneessä
  • Ole joustava
  • Ole käytettävissä
  • Yritä luoda yhteisöllisyyttä niillä keinoilla, mitä on
  • Rakenna turvallisia rutiineja

Joittenkin tutkimusten mukaan muutostilanteet ovat nuorille jopa hankalampia kuin meille vanhemmille jäärille. Elämänkokemus on jo näyttänyt, että monenlaisesta selvitään, ja että katastrofikaan ei välttämättä ole kaiken toivon loppu. Nuorilta saattaa puuttua tällainen tunne-elämän vakaus ja luottamus siihen, että parempia aikoja tulee.

Muutos- tai kriisiviestinnän perusasiat eivät ole koronan aikana miksikään muuttuneet: Runsaasti säännöllistä, vuorovaikutteista ja rehellistä viestintää. Aktiivista kuuntelemista. Vastauksia itse kunkin henkilökohtaisiin kysymyksiin – ja niin turvallinen ilmapiiri, että niitä uskaltaa kysyä. Tilaa tunteille. Reilua kohtelua.

Toisaalta: jos viestintä on ollut huonolla tolalla ennen koronaa, nyt on huono aika harjoitella. Jossakin tviitissä ihailtiin Poliisin viestintää. Siellä todellakin osataan, mutta takana on vuosien systemaattinen viestinnän kehittäminen.

Uusi tilanne tarjoaa yliopistossa ihan valtavasti mahdollisuuksia oppimiseen ja inhimillisempään elämään. Otamme käyttöön uusia välineitä, joilla voimme tehdä jatkossa myös paljon hyvää, vaikkapa rakentaa työpaikan yhteisöllisyyttä. Ymmärrämme paremmin erilaisissa elämäntilanteissa olevia työtovereita ja opiskelijoita. Ehkä emme tätä ennen edes tienneet, että joku huolehtii muistisairaasta omaisestaan, tai että jollakin on viisi alle kouluikäistä lasta.

Kaiken keskellä olisi hyvä, jos esimiehet muistaisivat huolehtia myös itsestään. Tunnistatko stressin merkit – alatko heräillä öisin, unohdella asioita, kiukutella joutavista tai kuntoilla hullun lailla? Ellet tunnista merkkejä, kysy lähimmiltäsi, he kertovat kyllä. Miten pitkiä työpäiviä teet? Pitkiähän ne ovat nyt kaikilla mutta raja tulee vastaan siinäkin. Voi auttaa, jos lähellä on riittävästi vertaistukea tai viisas johtaja – tai jos on mahdollisuus vaikka kirjoittaa ajatuksia ylös ja siten tuuletella.

Ja onneksi meillä suomalaisilla sentään on vielä luonto lähellä. Ja usein myös sauna!