Välähdyksiä opepolulta

Kansainväliseen opettajien päivään sopii tämä tekstini, joka on juuri julkaistu myös Itä-Suomen yliopiston verkko- ja monimuotopedagogiikan verkkosivuilla.

Aika tasan 11 vuotta sitten olin menossa pitämään peruskurssia ensimmäistä kertaa. Lähestyin Canthiaa jostain syystä KYSin suunnalta. Sydän poukkoili rinnassa ja vatsaa väänsi raisusti. Minulla oli päälläni oranssi tunika, voimaväri.

Kurssi oli edellisenä vuonna pidetty tuntiopetuksena. Opettaja taisi olla ulkomailla enkä millään meinannut häntä tavoittaa aineistoja ja vinkkejä saadakseni. Moodle oli outo, Weboodi oli outo.

Onneksi avuliaat työtoverit tulivat hätiin – ja Sari H. Pitkäsen Moodle-kurssi! Kurssikirjan kustantajallakin oli mukavasti valmiita opetusaineistoja. Silti olin lähes kuolla kauhusta. Entä jos asia loppuu kesken? Entä jos en osaa vastata kysymyksiin? Entä jos käytän termejä, joita en itsekään ymmärrä?

Harvoin olen tuntenut olevani niin väärässä paikassa kuin tuolloin matkalla peruskurssin pitoon. Eihän minusta pitänyt ikinä tulla opettajaa!

Viestintäammattilaisesta opettajaksi

Opettajuus on meillä sukuvika. Isän vanhemmat olivat opettajia, samoin kummitäti, vanhemmat ja puolisokin. Kotoa saatu opettajuuden malli oli niin vaativa, että tarvittiin lähes 30 vuotta aivan muuta elämää ennen kuin voin ajatella, että minusta olisi opettajaksi.

Silti pyrin 17-vuotiaana ylioppilaana Jyväskylän yliopiston luokanopettajakoulutukseen – ja pääsinkin. En mennyt. Onneksi! Mielestäni ihmisen pitää ymmärtää jotain elämästä ennen kuin ryhtyy opettajaksi.

Tein pitkään töitä viestintäammattilaisena – tiedottajana, toimittajana, viestintäpäällikkönä. Jatko-opinnot kutkuttivat sen verran, että aloitin ne työn ohessa ja kaksi vuotta opiskelin apurahatutkijana. Väittelin Jyväskylässä organisaatioviestinnästä v. 2007. Työ Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittäjänä ja kouluttajana 2008–2010 olikin sitten silta viestintätyöstä opetus- ja tutkimustehtäviin.

Polut ovat joskus mutkikkaita mutta kaikesta työstä on ollut hyötyä myöhemmin. Au pairina amerikkalaisessa perheessä sain vahvan englannin pohjan. Kesätyöt matkatoimistoissa valmensivat tapahtuma- ja matkajärjestelyihin. Kotiäitivuodet kehittivät ajanhallinta- ja ihmissuhdetaitoja, kärsivällisyydestä puhumattakaan.

Olen hämmästellyt, miten iso etu viestintäosaamisesta on ollut opetustyössä. Voin taata, että Moodle-sivuni ovat selkeitä ja kurssiviestini informatiivisia. (Tässäkin alkaa tosin ikä jo sekoitella – saatan nykyisin jopa sotkea päivämääriä ja tehdä kirjoitusvirheitä!) Historiani takia olen tiedon etsimisen, analysoinnin, tiivistämisen ja esittämisen ammattilainen, kirjoittamisesta ja tieteen popularisoinnista puhumattakaan. Kovasti on tuosta ollut hyötyä yliopistonlehtorin työssä.

Käännekohtia ja helmihetkiä

Kun aloitin opettajana v. 2010, minulle oli päivänselvää, että teen opettajaopinnot. Se pedagoginen ajattelu, minkä sieltä sain, kaikki hienot työkalut, ryhmän vertaistuki ja opettajien palaute – siinä on ehdottomasti opettajuuteni perusta. Kivasti meillä onkin laitoksella kannustettu opettajia tekemään koko 60 opintopisteen paketti.

Kuten kaikilla poluilla, myös opepolulla on ollut käännekohtansa ja helmihetkensä. Yksi niistä oli tutustuminen tutkivan yhteisöllisen oppimisen pedagogiseen malliin. Saimme siihen hyvän opastuksen soveltavan kasvatustieteen osastolta – kiitos Anu Hartikainen-Ahia ja Sirpa Kärkkäinen! Olemme soveltaneet mallia paljon kauppatieteiden kursseilla ja jakaneet kokemuksia laitoksen Pedatiimissä, jota olen vetänyt kuusi vuotta.

Toinen taitekohta oli yliopistomme käänteisen oppimisen eli flippauksen projekti 2016–18. Peruskurssikin uudistui täydellisesti ja siitä tuli sekä opettajalle että opiskelijoille hurjan paljon mielekkäämpi. Oppimistulokset paranivat. Oli mainiota tehdä kehittämistyötä yhdessä eri puolilta yliopistoa tulevien kollegojen kanssa. Flippauksen opit ovatkin tulleet tosi tarpeeseen nyt etäaikana.

Kolmanneksi mainitsisin jälleen opiskelun – oman yliopistomme tarjoama Verkko-opetuksen asiantuntijavalmiudet -kokonaisuus auttoi v. 2017–19 tekemään selkeän ja pedagogisesti mielekkään verkkokurssin, josta tulee jatkuvasti hyvää palautetta. Kiitos mentoroinnista, Taina Rytkönen-Suontausta! Mieleen ankkuroitui myös Sanna Niskasen rohkaisu välittömyyteen opiskelijakohtaamisissa. Varsinkin opettajuuteni alkuvuosina luentosalietäisyys kuulijoihin tuntui turvalliselta. Kokemus ja ikä ovat tietysti tuoneet rohkeutta ja uskallusta heittäytyä mutta Sannan opit veivät vuorovaikutuksen ihan eri tasolle.

Ja vielä sokerina pohjalla yksi elämän suola: opetuksen kehittämiseen liittyvä tutkimus – sekä toisten tekemä että oma, yhdessä kasvatustieteilijöitten kanssa tehty. Tiedämme sen pohjalta enemmän vaikkapa fuksivuoden opiskelijoitten haasteista ja osaamme täsmätä ensimmäisen syksyn opintoja osuvammin. Kasvatustieteilijät ovat sitäpaitsi supermukavia kumppaneita – paneutuvia, tarkkoja aikatauluista, myönteisiä ja arvostavia. Uskallan yleistää, koska kokemusta on jo niin monesta!

Onhan näitä – voisin vielä kirjoitella pitkästi vaikka opettajavaihdosta Ranskaan tai konferenssikommelluksista. Se on ainakin varmaa, että tässä työssä oppiminen ei lopu ikinä. Tähtään tähän asenteeseen: opettajamummoni meni elämisen taidon kurssille vielä 80-vuotiaana.

Aivan hiljattain kuuntelin fasilitaattorikokouksessa, kun oppimisympäristöjen kehittämispäällikkö Kari Korhonen kertoi 3D-kuvantamisen välineistä.

En ymmärtänyt mitään.

Ehkäpä vierivä kivi ei sammaloidu.

Kateus elämässä ja varsinkin akatemiassa

Twitterissä joku kyseli hiljattain, mitä ns. kuolemansynneistä pidetään pahimpana (Danten lista: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti, himo). Aika moni valitsi kateuden. Sen katsottiin aiheuttavan monenlaista tuhoa ja lopulta myrkyttävän kadehtijan koko elämän.

Jäin miettimään, että nykyisin varsin kilpailullinen yliopistoyhteisö on hyvin altis tälle ilmiölle. Harva sitä kuitenkaan tunnustaa, onhan kadehtiminen aika noloa ja osoittaa lisäksi, että toinen on pärjännyt paremmin kuin minä. Mieluummin olemme itse kukin avarasydämisiä persoonia ja iloitsemme (muka) vilpittömästi toisten menestyksestä. 

Jokainen yliopistolainen on kuitenkin varmasti nähnyt, miten kateus johtaa kummalliseen oman egon pönkittämiseen, juoruiluun, arvosteluun ja suoranaiseen kampittamiseen. Yliopistoihmiset ovat vielä pelottavan taitavia kätkemään motiivinsa – kuten vaikka kateuden – monenlaisten verhojen taakse. Ehkä sitä ei myöskään aina tunnisteta, eikä ainakaan myönnetä.

Kateus tutkimusrahoituksesta

Tämä lienee aina ajankohtainen aihe. On hurjaa, miten paljon aikaa ja voimia maan terävimmiltä aivoilta menee rahoitushakemusten ideointiin, yhteistyöverkostojen punomiseen, fokuksen ja työnjaon löytämiseen niissä verkostoissa, ja hakemusten kirjoittamiseen. Paitsi aikaa, hakemuksiin laitetaan sielua ja sydäntä ja kielteiset päätökset kouraisevat syvästi. 

Sivustaseuraaja voisi arvostella, että onko tuo hakemusten väsääminen nyt sitten viisasta työajan käyttöä mutta kun myönteinen rahoituspäätös napsahtaa kollegalle, happamuus muuttuu helposti kateudeksi.

On ollut jotenkin tervehdyttävää, että myös hauissa pettyneet ovat ryhtyneet jakamaan kokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Aloittelevalle hakemusten tekijälle lienee lohdullista huomata, että konkaritkin pettyvät. Ja että ensimmäisestä hylsystä ei kannata lannistua vaan uutta yritystä tulille.

Sitä en uskalla edes ajatella, millaista on hakea ja hakea, vuodesta toiseen, ilman minkäänlaista menestystä. Miten silloin pysyy henkisesti koossa?

Kateus töistä ja resursseista

Määräaikaisten työsuhteitten leimaama yliopistoelämä on hyvin altis kateuden maaperä. Miksi yksi vakinaistetaan ja toista ei. Miksi tutkijat voivat edetä dokumentoitujen ansioittensa perusteella arvostetuimpiin tehtäviin mutta opettajat eivät. Miksi toisille tarjotaan kiinnostavia kehittämistehtäviä mutta ei avata niitä kaikkien haettavaksi.

Miksi yhdet matkustavat (tai matkustivat) vuosittain konferensseihin toiselle puolelle maapalloa, kun toiset eivät tunnu pääsevän edes pohjoismaihin. Miksi yhdet saavat kurssilleen opetusavustajia, kun toiset pyörittävät yksin satojen opiskelijoitten ryhmiä. Miksi yksillä on ergonomiset tuolit ja sähköpöydät, kun toiset ”uusivat” kalusteensa varaston ylijäämistä. Miksi toiset saavat hoitaa kaikki tehtävänsä etänä ja toisten kuuluu olla kampuksella ja käytettävissä.

Haluaisinpa nähdä sen yliopistolaisen, jolla on mielestään sopivasti ja oikeanlaisia töitä. Useinhan se menee meillä niin, että paljon opettavat kadehtivat tutkijoitten mahdollisuutta keskittyä, ajatella ja kehittää uutta. Opetuspainotteisissa tehtävissä taas taitaa useammin olla vakinaisempia työsuhteita eikä niin paljon hakemusrumbaa ja hankehumppaa. (Hallintohenkilöstön monin tavoin haasteelliseen tasapainoiluun tässä kuviossa en mene nyt ollenkaan.)

Avoimuus kitkee kateuden versoja

Kateus syntyy usein siitä kokemuksesta, että minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti – oli pohjalla sitten faktaa tai tunnetta. Tällaisessa yhteisössä kuin yliopistossa – kun maaperä on niin kovin altis erilaisille epäoikeudenmukaisuuden kokemuksille – pidän äärimmäisen tärkeänä sisäistä viestintää. Aivan liian usein meillä kohkataan brändistä ja siitä, miltä ulospäin näyttää, kun brändin ytimen pitäisi olla siellä organisaation sisällä, työntekijän (ja tietysti myös opiskelijan!) aidossa kokemuksessa.

Ei ole mikään klisee, että tyytyväinen työntekijä on paras brändilähettiläs. Paljon onkin myönteisiä viestejä yliopistostamme viime aikoina liikkunut, kiitos mallikkaan korona-ajan hoidon. Olen myös kiitollinen, että yliopiston johto ei ole lainkaan lähtenyt yksilösuorituksista palkitsemiseen. Siinä olisi taas yksi luovuutta ja yhteisöllisyyttä murentava kateuden aihe lisää.

Epäoikeudenmukaisuuden kokemusta vähentävä sisäinen viestintä tarkoittaa avoimia ja ajoissa osallistavia prosesseja, oli sitten kyse rekrytoinneista tai opetussuunnitelmista. Siihen kuuluu kaikenlainen luottamusta rakentava toiminta, jotta jokainen uskaltaa kysyä, kertoa ja haastaakin ilman pelkoa leimautumisesta tai, pahimmillaan, työsuhteen päättymisestä tai esihenkilön kostosta. Siihen kuuluu säännöllinen, arkinen, arvostava kommunikointi työtiimin kesken ja vuorovaikutusta topakasti tukeva välinepaletti. Yksisuuntaisella informaatiollakin on toki paikkansa mutta pelkästään se ei tänä päivänä todellakaan riitä.

Kadehtimatta kesään

Loppujen lopuksi meillä kaikilla on ristimme, ei kenenkään elämä ole pelkkää päivänpaistetta, vaikka kateellisesta joskus siltä näyttäisi. Toisten ristit näkyvät enemmän päälle päin kuin toisten. Et voi tietää paljoakaan toisen öisistä painajaisista tai avioliittohelvetistä tai taistoista murrosikäisen rettelöitsijän kanssa tai dementoituvan äidin hoidosta. Et ainakaan, jos työyhteisössä puhutaan ainoastaan työasioista.

Ehkä kesä olisi hyvä aika miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Ja iloita niistä kiitollisuutta tuottavista asioista, jotka ovat lähellä juuri nyt. Kiitollisuus on hyvää lääkettä kateuteen, sanoo kateudesta kirjan kirjoittanut tutkija Susanna Lundell.

Itselleni kesä 2018 oli hyvin kipeä ja meni kivun syytä selvitellessä. Kesä 2019 oli molempien vanhempieni saattohoitokesä. Viime kesä oli kahden muuton kesä. Tämä kesä on toivottavasti ihan tylsän tavallinen – ja sellaisena helmi. 

Mökkiranta. Riippumatto. Saariretkiä. Uintia ja pyöräilyä. Sopivasti elämän tärkeimpiä ihmisiä. Ja jos koronakin alkaisi vihdoin väistyä.

Nyt juuri ei onneen muuta tarvita.

Levollista ja rentouttavaa kesää – vähän digivermeitä ja paljon luontoa!

Vuosi etäilyä (eikä loppua näy?)

Maaliskuun puolivälin liepeillä moni jakoi Twitterissä tuntojaan, kun etätyön ja -opetuksen vuosipäivä ohittui. 

Kalenterissani lukee 17.3.2020: YLIOPISTO KIINNI. Siellä lukee myös, että olin kovassa flunssassa, ja että 25.3.2020 alkoi englanninkielinen syventävien opintojen kurssi, jolla oli myös useita kansainvälisiä opiskelijoita. (Teemana oli, ironista kyllä, muutoksen johtaminen! Sitäpä tässä on nyt vuosi harjoiteltu.)

Ei tarvinnut tuolloin paljon miettiä laadukkaiden opetusvideoitten tekoa, koska aikaa (ja ääntä) ei ollut. Samoin kuin niin monet kohtalotoverit, syöksyin höyryjunan lailla etäopetukseen hätäisesti muokatun kurssirakenteen ja -tehtäväpaletin kanssa. 

Olen ikuisesti kiitollinen soveltavan fysiikan laitoksen Lasse Heikkiselle, jonka esimerkin mukaan ymmärsin tehdä kurssista niin selkeän kuin tuossa aikataulussa pystyi.

Samaan aikaan Itä-Suomen yliopisto käynnisti etäopetuksen tukitunnit, joitten toteuttamisessa sain itsekin olla mukana. Erittäin joustavaa ja asiakaslähtöistä toimintaa minusta.

Tätä kaipaan eniten: iloista yhteisöllisyyttä.

On hassua ajatella, että vuosi sitten monien yliopistolaisten etätyökokemus oli tosi vähäistä, sähköisiä kalentereita ei käytetty yleisesti ja Zoomia ja Teamsia hyödynnettiin lähinnä graduseminaareissa ja -ohjauksissa. Nyt joka paikassa kysellään, mitä hyviä käytänteitä halutaan säilyttää sitten, kun joskus palataan kampukselle. 

Jotkut opettajat ovat siinä määrin mieltyneet etäopetukseen, etteivät palaisi ollenkaan. Useat opiskelijat haluavat jatkossakin opiskella siellä, missä sattuvat asumaan.

Ja monet ovat niin kyllästyneitä etäilyyn, että riemuissaan palaavat kampukselle heti, kun se on mahdollista.

Keskustelimme tästä aiheesta tällä viikolla, kun rehtorit Jukka Mönkkönen ja Tapio Määttä vierailivat meillä kauppatieteissä laitoskierroksellaan. Tämä chat-lausahdukseni lähti sittemmin leviämään twiittinä: "Opetusmuotojen valinnassa lienee keskeistä se, miten niiden avulla saavutetaan linjatut osaamistavoitteet. Kyse ei ole myöskään vain siitä, miten opiskelijat haluavat opiskella ja opettajat opettaa vaan mikä on pedagogisesti perusteltua."

Omalla laitoksellamme olemme linjanneet, että meiltä valmistuvilla talousalan ammattilaisilla pitää olla mm. hyvät viestintä- ja tiimityötaidot.

Kuvitelkaa maailma, jossa kohtaamanne asiantuntijat olisivat opiskelleet kaiken etänä. Enpä haluaisi olla sellaisen esihenkilön tiimissä, jolla olisi alkeelliset vuorovaikutustaidot. Ja johan meillä on kokemusta lääkäreistä, jotka katsovat lämpimämmin tietokonetta kuin potilasta.

Erityisesti olen viime aikoina murehtinut syksyn 2020 fuksien takia. Omassa fuksitutkimuksessamme (aineisto syksyltä 2018) toistui mahtava kokemus siitä, miten upeaa on olla osa yhteisöä ja miten toiset opiskelijat ja henkilökunta auttavat aina, jos jokin on vaikeaa, ja vaikka kaikki on uutta ja outoa niin vau, tämä on minun oma alani ja itsenäinen elämäni.

Tukeva ja huolehtiva opiskeluyhteisö on keskeinen elementti opintoihin ja omaan alaan kiinnittymisessä. Miten olimme tukena, miten huolehdimme, kun etänä aloitettiin? Miten paikkaamme kuiluja ensi syksynä, jos kampuksella ollaan?

Hienoa kyllä, yliopistomme on tarttunut tähän haasteeseen tosissaan, luvassa on monenlaista tukea niin opiskeluun, opetukseen kuin ohjaukseenkin.

Kunpa pääsisimme vaikka yhteiseen illanviettoon sekä viime että ensi syksyn fuksien kanssa.

Esimerkiksi Tampereen yliopisto on kuitenkin jo päättänyt, että yli 50 opiskelijan ryhmät opiskelevat syksyllä pääsääntöisesti etänä.

Mistä puhumme, kun puhumme verkko-opetuksesta

Mitä sinulle tulee mieleen, kun kuulet, että kurssi toteutetaan verkossa? Luulenpa, että vastaukset vaihtelevat melkoisesti – samoin kuin opiskelijoitten kokemukset verkkokursseista.

Verkkokurssilla on monet kasvot. Joskus kasvoja ei ole ollenkaan ja opettaja ja opiskelija ”kohtaavat” ensimmäisen kerran, kun Weboodiin kilahtaa kurssiarvosana. Useimmiten tämä ei ehkä ole paras tapa edistää oppimista. Ainakin tuollainen opiskelutapa vaatii opiskelijalta jo melkoisia itsensä johtamisen ja aikatauluttamisen taitoja.

Saimme juuri joulun alla julkaistuksi tutkimuksemme ensimmäisen opiskelusyksyn kokemuksista. Se osoitti, että itseohjautuvuus on fuksien elämässä suuri haaste. Miten suunnitella ajankäyttö järkevästi, kun lukujärjestyksen kiintopisteitä on niin paljon vähemmän kuin lukiossa? Ja entäpä nyt, kun koronan aiheuttama poikkeustila on vienyt nekin vähät kiintopisteet?

Jotkut opiskelijoitten viestit koronavuoden kokemuksista ovat aika karua luettavaa. Yksin on taisteltu kurssien kanssa, opiskeluyhteisö on hävinnyt tyystin ja opettaja varsinkin. Luokkaopetuksen poistuttua opettajat ovat päätelleet, että opiskelijat pääsevät nyt helpommalla ja ladanneet kursseille tehtäviä niin, että uupumus iskee jo tehtävälistoja lukiessa. Noloa tunnustaa, mutta niin tein itsekin.

Ihan kuin meiltä olisi unohtunut se, miten kauhea huoli meillä kaikilla oli omasta ja läheisten terveydestä koronan takia – myös opiskelijoilla. Niin että lue siinä sitten keskittyneesti laajoja asiakokonaisuuksia ja kirjoita syvällisiä ja pohdiskelevia esseitä kurssille jos toisellekin.

Teimme maaliskuussa 2020 pakollisen loikan etäopetukseen vauhdikkaasti ja suunnittelematta, joten kannattaa toki olla armollinen sekä itselleen että opettajakollegoille. Samalla on tunnustettava, että se, mitä tuolloin tuotimme verkkoon, ei välttämättä ole pedagogisesti kestävää pitkällä tähtäimellä.

Verkkokurssi ei automaattisesti tarkoita sitä, että

• sen voi tehdä omaan tahtiin milloin vain
• se tehdään aina yksin, ilman opiskeluyhteisöä
• se olisi opettajaa vähemmän työllistävä, helpompi tapa opettaa
• opettajaa ei näe koskaan.

Väitän, että pedagogisesti laadukkaassa verkkokurssissa on samat elementit kuin missä tahansa hyvässä opetuksessa. On osaamistavoitteet, niitä tukeva menetelmäpaletti ja tavoitteiden toteutumisen arviointi. On selkeä rakenne ja aikataulu. On ihmiskasvoinen opettaja. On yhteisö, jonka kanssa opiskellaan.

Mietitään yhdessä lähivuosina, miten tehdä verkko-opetuksesta entistäkin parempaa!

**

Teksti on julkaistu 26.1.2021 Itä-Suomen yliopiston verkko- ja monimuotopedagogiikan verkkosivuilla. Se liittyy uuteen fasilitaattorin työhöni (50%), mistä myös lisää tuolla sivustolla.

Arjen teknotakkua

Käynnistin tänä aamuna markkinoinnin peruskurssia noin sadan opiskelijan kanssa. Aina se on jännittävää, vielä kymmenen opevuoden jälkeenkin! Ja nyt siis tämäkin kurssi ensimmäisen kerran etänä.

No, edellisenä päivänä oli testattu kaikki Zoomin toiminnot, mukaanlukien luurit ja mikrofonit. Hyvin päästiin alkuun, odotellessa kerrottiin ikkunamaisemista. Alkukyselyllä selvittelin, miltä aloilta opiskelijat olivat (FYI: eniten tietysti kauppatieteistä ja tietojenkäsittelytieteestä tai näiden yhdistelmätutkinnosta, sekä farmasialta ja yhteiskuntatieteistä; muita pääaineita olivat ruotsin kieli, terveyden edistäminen, sovellettu fysiikka, biolääketiede ja hoitotiede).

Pyysin myös ensimmäisinä tulleita Eetua ja Nooraa tarkistamaan, että äänet toimivat. Kyllä, he kuulivat minua hyvin. Kyllä, minä kuulin heitä.

Apua, miksi en kuule?? 

Pääsin kurssin esittelyssä vauhtiin ja jotain kysyinkin. Kovasti rohkaisin avaamaan mikrofoneja ja puhumaan (tai käyttämään chattiä tai kurssin Padlet-seinää, missä voi viestitellä nimettömänä). Kummastelin, kun kukaan ei sano ääneen mitään. Ajattelin, että alku-ujoutta ehkä, onhan suurin osa kuitenkin ensimmäisen vuoden opiskelijoita.

Joku opiskelijoista arvioi onneksi tilanteen aika nopsasti ja kirjoitti chattiin, että "ilmeisesti et kuule meitä". Raplasin asetuksia mutta en löytänyt syytä. Ei siis auttanut kuin viskata luurit mäkeen ja siirtyä läppärin äänentoiston varaan, se sentään toimi, molempiin suuntiin! Onneksi se on myös varsin laadukas ja onneksi kotona ei ollut mitään häiriötekijöitä.

Tätä tämä nyt on, arjen teknotakkua. Vaikka miten varmistelisi niin riskejä riittää. Twitter tarjosi vertaistukea akuuttiin tarpeeseen, nyt kun ei voi mennä työkaverin ovensuuhun huokailemaan. Sieltä löytyi heti samanlaisia tarinoita. Oli mennyt koko paletti uusiksi, kun Zoomin toiminnot pettivät. Ääniongelmia oli ollut muillakin, joku oli vetänyt koko kandiseminaarin chatissa. Saan siis olla kiitollinen, että meillä ylipäänsä oli ääni!

Kun tämä koronan pakottama etäelämä alkoi, varmistelin monella tapaa, että on aina vaihtoehto b, jos Zoom pettää. Nyt en enää ole edes ajatellut, että niin kävisi, vaan onpa näköjään syytä muuttaa ajattelua. Twitterissä joku noheva kertoi loikanneensa lennossa Teamsin ryhmätyöskentelytiloihin Zoomin pettäessä. Vielä pitää hiukan treenata, jotta minulta se noin sujuvasti kävisi! Mutta ainahan voi jakaa aineistot Moodlessa ja keskustella siellä. Hmm... taidankin tehdä tämän lisävarmistuksen tällekin kurssilleni.