Yliopisto ja asiantuntijaksi kasvaminen

Yliopisto on kasvun paikka ja me opettajat olemme tietyssä mielessä myös kasvattajia. 

Tämä voi särähtää jonkun korvaan mutta särähtäkööt. Tarvitsevatko täysi-ikäiset ihmiset kasvattajaa? No eivät ehkä perinteisessä mielessä mutta ainakin meillä ohjaillaan opiskelijoitten kasvua asiantunteviksi ammattilaisiksi, siitähän koko yliopistokoulutuksessa on kysymys.

Perinteisen behavioristisen koulukunnan edustajat voivat olla sitä mieltä, että liikaa jo paapotaan, on sitä ennenkin yliopistoputkesta ulos päästy ilman HOPSeja (henkilökohtainen opintosuunnitelma) ja opettajatuutoreita.

Samaan aikaan opiskelijoitten mielenterveyden ja oppimisen ongelmat – ja niiden myöntäminen ja tunnistaminen – ovat yleistyneet niin, että erityispedagogiselle osaamiselle olisi käyttöä.

Kevään helmiä olikin myös meidän yliopistollemme tarjottu kolmen puolen tunnin tietoiskun sarja: keskittymisvaikeudet, neuromoninaisuus ja toiminnanohjauksen haasteet. Nuo toteutti ammattikorkeakoulujen yhteinen Tulevaisuuden työkyky -hanke. Todella hyviä vinkkejä opettajan arkeen tuli sieltä.

Opiskelijajoukko on nykyisin valtavan heterogeeninen ja se, mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle, mutta ensimmäisten opiskeluvuosien pitäisi luoda jämerä kasvualusta. Sitä alustaa ei rakenneta tarjoamalla jo fukseille runsaasti verkko-opiskelumahdollisuuksia. Ei ainakaan sellaisella alalla, jolle tullaan tyypillisesti suoraan lukiosta tai pian sen jälkeen.

Samaan hengenvetoon totean, että toki myös verkkokurssi voi olla vuorovaikutteinen ja jopa yhteisöllinen mutta tohdin arvella, että monet verkkokurssit eivät ole.

Viittasin jo edellisessä kirjoituksessani tuoreeseen Kasvatus-lehden tutkimusartikkeliin, missä osoitettiin, että nuorimpien opiskelijoiden eli todistusvalinnalla yliopistoon tulleitten motivaatio hukkautuu helposti tai se ei pääse lainkaan syntymään ilman tukevaa opintoyhteisöä. Tuolla ryhmällä on myös suurempi uupumisriski, vähemmän kiinnostusta opintoihin sekä pinnallisempi lähestymistapa oppimiseen.

Vaikka me opettajat emme olekaan opiskelijoittemme isiä ja äitejä niin kyllähän meidän pitäisi olla alamme kokeneita asiantuntijoita ja luottaa siihen asiantuntemukseen. Ei meidän pidä tehdä pedagogisia valintoja esimerkiksi opetusmuodoista sen mukaan, mitä opiskelijat haluavat, vaan sen mukaan, miten parhaiten saavutetaan osaamistavoitteet ja relevantit työelämävalmiudet. 

Eikä ole haitaksi, jos samalla itsenäistytään ja opitaan elämään ihmisiksi yhdessä toisten kanssa, kestämään pettymyksiä ja jakamaan niitä, ymmärtämään toistemme ajatuksia ja arvoja ja kehittämään empatiakykyä. Se ei tapahdu yksin verkossa opiskelemalla. 

Monella alalla sitäpaitsi tulevaisuuden tärkeiden kollegaverkostojen luominen alkaa jo opiskeluaikana. Elinikäisistä ystävyyssuhteista puhumattakaan.

Miksi hukkaisimme kaiken tuon?

Helppo verkko-opetus?

Yhä joskus hiilestyn, kun kuulen sanottavan, miten helppoa verkko-opetus on. Että aineistot vaan tuupataan verkkoon ja sitten opiskelijat yksinänsä niitä lueskelevat. Opetus hoituu kuin itsestään ja opettaja voi tehdä jotakin muuta (lue: tutkimusta).

Voihan verkko-opetus olla kai tuotakin mutta ei silloin ole juuri oppimisprosessia mietitty. Väitän, että laadukas verkko-opetus on vähintään yhtä vaativaa kuin luokkaopetus. Ehkäpä voisin tässä kertoa, millaisen kurssin sain juuri finaaliin. Kyseessä oli muutoksen johtamisen kurssi (Leading and Managing Change), osallistujina 28 maisterivaiheen opiskelijaa, kahdeksan eri kansallisuutta, 24 opetustuntia Zoomissa. 

Opiskelijajoukko oli aika heterogeeninen monella tavalla: erilaisten kieli- ja kulttuuritaustojen lisäksi opiskelijoilla oli hyvin vaihtelevasti työkokemusta, jotkut olivat työssään toteuttaneet jo hyvinkin vaativia muutosprosesseja. Siksi oli tärkeää, että ennen kurssin alkua jokainen kirjoitti lyhyen reflektiopaperin muutoskokemuksistaan. Tästä sain pohjaa ryhmien rakentamiseen: yritin muodostaa ryhmät niin, että niissä olisi monenlaista osaamista ja kokemusta. Tänä vuonna pyysin opiskelijoita myös kertomaan, jos halusivat, mikäli koronapandemia oli erityisesti koetellut, tai toisaalta Ukrainan sota.  

Toinen kurssin ennakkotehtävä oli esitellä itsensä kuvan kera Padletissä (tämä loistoidea kollegan, Sampo Mielityisen). Jokainen sai myös kertoa perheestään tai harrastuksistaan ja minä tietysti esittäydyin myös. Luottamuksen rakentaminen verkkokurssilla on joskus hankalaa ja siksi tämä oli minusta hyvä juttu. Monissa maissa yliopistokulttuuri on paljon hierakkisempi kuin meillä, joten minusta oli tärkeää helpottaa opettajan lähestymistä, mikä ei aina ole vaihto-opiskelijoille yksinkertaista. 

Tästä aloitimme: esittäydyimme Padletissä ennen kurssin alkua.

Kurssilla oli läsnäolovelvoite, kahdesti voi olla pois. Osallistuminen tarkistettiin Moodlen läsnäolotyökalulla, mikä osoittautui käteväksi. Olisin toki nähnyt Zoomin lokitiedostoista läsnäolot mutta siihen ei ollut tarvetta.

Olen flipannut lähes kaiken opetukseni ja tälläkin kurssilla opiskelijoilla oli ennakkolukemistoa. Zoom-tapaamiset koostuivat noin tunnin luennoista ja ennakkoaineistoihin perustuvista ryhmätehtävistä ja niiden purkamisesta. Avainteemoja olivat muutosjohtamisen arvot ja etiikka, muutosmallit, organisaatioitten kehittäminen (OD), resilienssi, muutosvastarinta ja muutosviestintä.

Ryhmillä oli kaksi tehtävää: työstää raportti lukupiirikokoontumisesta, jota varten he lukivat kaksi valitsemaansa kurssikirjan kappaletta, sekä laatia esitys muutosjohtamisen teemoja käsittelevien videoklippien perusteella (yhteensä 40 % kurssiarvosanasta). Yhteistä aikaa käytettiin myös näiden tehtävien käynnistämiseen. Tehtävänannot olivat aika väljiä ja jättivät tilaa omille pohdinnoille, kuten maisterivaiheessa kuuluukin, mutta herättivät hiukan hämmennystä kv opiskelijoissa, jotka ovat tottuneet vähän toisenlaiseen opiskelukulttuuriin. Tämä on toki ollut tilanne silloinkin, kun olen pitänyt tätä kurssia luokkaopetuksena.

Lukupiirityöskentelyä käytin nyt toista kertaa. Uef-kollegalta Tiina Sotkasiiralta sain sytykkeen lukupiireihin ja olen niistä aika innostunut. Varsinkin maisterivaiheessa opiskelijat pitävät kovasti tällaisesta ryhmävuorovaikutuksesta ja yhteinen keskustelu ja synteesin työstäminen luetusta on koettu hyödylliseksi.

Olen opettanut tätä kurssia monta vuotta ja neljästi Erasmus-vaihdossa Ranskan Lillessä, joten kokemusta jo on. Kaksi vuotta sitten tehtiin hätäinen digiloikka (viikko aikaa tehdä kurssista verkkoversio) ja vuosi sitten en tätä opettanut fasilitaattoripestini takia. Nyt mylläsin kurssin rakenteen, sisällöt ja menetelmät uusiksi. Jonkinlainen tuntuma toki on siitä, mikä toimi ja mikä ei, jännittävää on odottaa opiskelijoitten palautetta. He pääsevätkin nyt testaamaan yliopistomme uutta, Peppi-integroitua palautelomaketta.

On muuten mielenkiintoista, että englanniksi opettamista pidetään ihan samana kuin suomeksi opettamista. Minulla on taustalla kielitutkinto ja englannista paljon kokemusta eri yhteyksistä mutta olen silti tiukasti sitä mieltä, että äidinkielellä opettaminen on aivan eri asia. Yliopistossa englanniksi opettamista ei kuitenkaan noteerata miksikään ekstratyöksi esimerkiksi työsuunnitelmissa. Yksi ystävä sanoi muinoin, että ”bad English is the language of love” – toivottavasti se ei ole meillä opetuksen kieli. Monipuolisen kielitaidon hankkiminen on vuosien työ.

Maisteriopiskelijat ovat siitä kivoja, että heillä ei ole yleensä mitään ongelmia aikataulujen kanssa, kaikki tapahtuu juuri silloin kuin pitääkin, eli tosi sitoutuneita ja päteviä ovat. Vielä heillä on edessään kurssin päättökirjoitelman palauttaminen (60 % kurssiarvosanasta). Minua odottaa arviointi. Ryhmätehtävissä käytin vertaisarviointia eli kurssilaiset arvioivat toistensa esitykset. Lopullinen päätösvalta on minulla mutta kaikki saavat esityksistään myös kunnon vertaispalautteen. Päättökirjoitelmassa opiskelijoilla on myös itsearviointimahdollisuus ja yleensä maisterivaiheessa arviot ovat varsin realistisia.

Mikä oli ero luokkaopetukseen? Suunnittelun pitää olla vielä tarkempaa ja aktivointia mietittävä, jotta väki ei kaikkoa linjoilta muihin hommiinsa (tosin voivathan he kadota laitteilleen luokassakin). Välistä on raskasta puhua, kun ei näe kasvoja mutta toisaalta ryhmissä vieraillessani havaitsin, että niissä oli iloinen meininki ja hyvä tunnelma sekä useimmiten kamerat auki. Luokassa on toki helpompaa kohdistaa kysymyksiä opiskelijoille, kun näkee eleet ja ilmeet. Hiukan arkailua havaitsin tämän ryhmän kanssa, eivät olleet kovin hanakoita ottamaan puheenvuoroa yhteisissä tilanteissa, ryhmissä kylläkin. Yksi tämän kurssin hauskuuksia on aiemmin ollut oppimiskahvila jaettuine eväineen. Sitä en osannut verkkoon viedä.

Sen huomasin, että enemmän pitäisi ymmärtää kv opiskelijoitten taustoja. Nytkin Giuseppe kertoi, että heidän opiskelunsa Torinossa on pääasiassa luentojen kuuntelua ja massiivisten kurssikirjojen ulkoa opettelua. Huh! Toisaalta – yksi vaihdon idea on kai juuri siinä, että näkee, miten eri tavoin asioita voi tehdä.

Tähän lopetimme.

Opintopisteitä sairauslomalaiselle

Palasin tällä viikolla töihin yli kahden kuukauden sairauslomalta.

Lukuvuosi on ollut useitten uudistushankkeitten takia hyvin työntäyteinen, ja kun leikkauspäivä tuli tietoon, alkuvuosi oli lähes painajaismainen – siitä huolimatta, että peruskurssia oli ihana flipata yhdessä taitavan tiimin kanssa ja se kokemus toi hurjan paljon onnistumisen iloa.

Lähettelin työsähköposteja vielä seitsemän maissa leikkausta edeltävänä iltana ja sen jälkeen taisin siivota työhuoneeni. Leikkaussalissa mietin, että uskomatonta, että ollaan tässä, ja nyt ainakin on pakko pari kuukautta ajatella jotain ihan muuta.

Ja niin olen ajatellutkin.

Olen esimerkiksi lukenut Helmet-lukuhaasteen viidestäkymmenestä vuositavoitekirjasta noin puolet ja se on ollut aivan mahtavaa. Haasteessa luetaan eri aiheisia kirjoja, kuten "kirja liittyy Isoon-Britanniaan", tai "kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä/esinettä", tai "jossain päin maailmaa kielletty kirja". Haasteen Facebook-ryhmässä käydään vilkasta keskustelua ja lukulistani on rikastunut valtavasti. Normaalioloissa töissä on niin paljon lukemista, että vapaa-aikana mieluummin liikun kuin luen.

Ymmärsin kyllä myös sen, mihin pitkä sairausloma tarvittiin. On ollut kipuja ja kankeutta ihan riittämiin mutta kaikki on silti mennyt oikein hyvin. Olen kiitollinen loistavasta työterveyshuollostamme, missä kipujen syy viime kesänä löydettiin, ja huippusairaalastamme. Olen ennenkin sanonut ja kokenut, että jos ihmisen pitää sairastaa niin on turvallista tehdä se Kuopiossa.

Sairauslomalle sain ilahduttavan tiedon, että olen suorittanut hyväksytysti yliopistomme pedaopintojen Verkko-opetuksen asiantuntijavalmiudet -kokonaisuuden (10 op). Siihen kuuluivat nämä osiot:

• Pedagogiset ja teknologiset ratkaisut oppimisprosessien suunnittelussa ja toteutuksessa (5 op)
• Viestintä ja vuorovaikutus verkossa (3 op)
• Verkko-opetuksen kehittämis- ja näyteportfoliotyö (2 op)

Tuon olisi periaatteessa voinut saada pakettiin vuodessakin, minulla meni 1,5 vuotta, sillä sain portfolion valmiiksi vasta alkuvuodesta. Se löytyy tältä blogisivustolta.

Suosittelen lämpimästi verkko-opetuksen kokonaisuutta! Se on tarjolla vain joka toinen vuosi. En olisi ilman sitä tehnyt ensimmäistäkään verkkokurssia avoimeen yliopistoon, sen verran itsekriittinen olen. Aika hienoa on nyt lukea kurssilaisten myönteisiä palautteita. Yliopistomme pedagogiset asiantuntijat antavat upeaa tukea, tarvittaessa vaikka vierihoitona. Kurssilla tutustuu kiinnostaviin pedagogisiin käytäntöihin ja valtavan kivoihin opekollegoihin yliopiston eri tieteenaloilta. 

Haku uuteen ryhmään aukeaa toukokuun puolivälissä. Lisätietoja saa Ulla Ritvaselta.