EGO vai ECO? Otto Scharmerin hahmotelmaa tulevaisuudesta

Tämän vuoden Pedaforumin helmihetkiä oli Otto Scharmerin (MIT, Presencing Institute) keynote-luento aiheesta Reimagining Higher Education: Transforming Systems for Human and Planetary Flourishing.

Kuuntelin sitä niin lumoutuneena, että muistiinpanotkin jäivät vajaiksi eikä sijaintini salissa ollut aivan optimaalinen vaikkapa slaidien tallentamiseen. Esitys ei kuitenkaan jättänyt rauhaan, joten vielä ennen lomaa piti kaivella Scharmerin ajatuksia ja löysinkin häneltä Youtubesta lähes identtisen esityksen, jota ryhdyin perkaamaan. Scharmerin kirja Theory U. Leading from the Future as It Emerges menee myös lukulistalle, se näkyy löytyvän e-kirjana Itä-Suomen yliopiston kirjastosta.

Olen opettanut vuosia kurssia nimeltä Leading and Managing Change, jota muokkaan parhaillaan muotoon Future Leadership and Change. Ei siis ihme, että olen Scharmerista aika innostunut.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Scharmer ajattelee tulevaisuuden hyvin henkilökohtaisena: mahdollisuudet ovat näkyvissä mutta niitten toteutuminen riippuu sinusta ja minusta. Scharmerin mukaan olemme monenlaisen hajaannuksen äärellä: ekologisen, sosiaalisen ja henkisen. Muutoksen mahdollisuus riippuu siitä, miten tietoisuutemme muuttuu ja jääkö muutoksen ymmärtäminen tiedon tasolle vai koskettaako se kaikkia aisteja. 

Scharmer asetti vastakkain EGO- ja ECO-ajattelun. EGO-ajattelua leimaa eristäytyneisyys ja siihen liittyy mm. poissaolo, kieltäminen, syyttely ja hajaannus ja tunteitten puolella pelko, viha ja välinpitämättömyys. ECO-ajattelua leimaa yhteys ja siihen Scharmer liitti läsnäolon, näkemisen, aistimisen ja yhteiskehittämisen ja tunteista rohkeuden, myötätunnon ja uteliaisuuden.

Mitä on oppiminen ja johtaminen nykyisenä disruption, hajottavan muutoksen aikana, kun totutut toimintamallit murtuvat?

Scharmerin mukaan planetaarinen kriisi vaatii radikaalia ajattelua ja siirtymää egosta ecoon. Erityisesti Scharmer korosti kuuntelemisen ja keskustelun laatua. Voisimmeko päästä väittelystä ja vaientamisesta eteenpäin, kohti dialogia ja kollektiivista luovuutta? Voisimmeko päästä myrkyllisesta syyttelystä kohti luovaa yhteiskehittämistä?

Nämä ovat toki melkoisia haasteita nykyisenä vastakkainasettelun aikana. Toisaalta ajattelen, että yliopistonopettajina meillä on upeat mahdollisuudet vaikuttaa tuleviin päättäjiin. Samalla voimme oppia opiskelijoiltamme, jotka ovat monessa asiassa, kuten ympäristökysymyksissä, valveutuneempia kuin oma sukupolveni.

Scharmerin esitystä kuunnellessani olin oikeastaan aika ylpeä omasta oppiaineestani ja koko Innovaatiojohtamisen tiimistä. Ohjelmassamme toteutamme esimerkiksi yhteiskehittämistä ja edistämme arvostavaa suhtautumista opiskelukumppaneihin. Ei huono!

Lue lisää: www.ottoscharmer.com

Helppo verkko-opetus?

Yhä joskus hiilestyn, kun kuulen sanottavan, miten helppoa verkko-opetus on. Että aineistot vaan tuupataan verkkoon ja sitten opiskelijat yksinänsä niitä lueskelevat. Opetus hoituu kuin itsestään ja opettaja voi tehdä jotakin muuta (lue: tutkimusta).

Voihan verkko-opetus olla kai tuotakin mutta ei silloin ole juuri oppimisprosessia mietitty. Väitän, että laadukas verkko-opetus on vähintään yhtä vaativaa kuin luokkaopetus. Ehkäpä voisin tässä kertoa, millaisen kurssin sain juuri finaaliin. Kyseessä oli muutoksen johtamisen kurssi (Leading and Managing Change), osallistujina 28 maisterivaiheen opiskelijaa, kahdeksan eri kansallisuutta, 24 opetustuntia Zoomissa. 

Opiskelijajoukko oli aika heterogeeninen monella tavalla: erilaisten kieli- ja kulttuuritaustojen lisäksi opiskelijoilla oli hyvin vaihtelevasti työkokemusta, jotkut olivat työssään toteuttaneet jo hyvinkin vaativia muutosprosesseja. Siksi oli tärkeää, että ennen kurssin alkua jokainen kirjoitti lyhyen reflektiopaperin muutoskokemuksistaan. Tästä sain pohjaa ryhmien rakentamiseen: yritin muodostaa ryhmät niin, että niissä olisi monenlaista osaamista ja kokemusta. Tänä vuonna pyysin opiskelijoita myös kertomaan, jos halusivat, mikäli koronapandemia oli erityisesti koetellut, tai toisaalta Ukrainan sota.  

Toinen kurssin ennakkotehtävä oli esitellä itsensä kuvan kera Padletissä (tämä loistoidea kollegan, Sampo Mielityisen). Jokainen sai myös kertoa perheestään tai harrastuksistaan ja minä tietysti esittäydyin myös. Luottamuksen rakentaminen verkkokurssilla on joskus hankalaa ja siksi tämä oli minusta hyvä juttu. Monissa maissa yliopistokulttuuri on paljon hierakkisempi kuin meillä, joten minusta oli tärkeää helpottaa opettajan lähestymistä, mikä ei aina ole vaihto-opiskelijoille yksinkertaista. 

Tästä aloitimme: esittäydyimme Padletissä ennen kurssin alkua.

Kurssilla oli läsnäolovelvoite, kahdesti voi olla pois. Osallistuminen tarkistettiin Moodlen läsnäolotyökalulla, mikä osoittautui käteväksi. Olisin toki nähnyt Zoomin lokitiedostoista läsnäolot mutta siihen ei ollut tarvetta.

Olen flipannut lähes kaiken opetukseni ja tälläkin kurssilla opiskelijoilla oli ennakkolukemistoa. Zoom-tapaamiset koostuivat noin tunnin luennoista ja ennakkoaineistoihin perustuvista ryhmätehtävistä ja niiden purkamisesta. Avainteemoja olivat muutosjohtamisen arvot ja etiikka, muutosmallit, organisaatioitten kehittäminen (OD), resilienssi, muutosvastarinta ja muutosviestintä.

Ryhmillä oli kaksi tehtävää: työstää raportti lukupiirikokoontumisesta, jota varten he lukivat kaksi valitsemaansa kurssikirjan kappaletta, sekä laatia esitys muutosjohtamisen teemoja käsittelevien videoklippien perusteella (yhteensä 40 % kurssiarvosanasta). Yhteistä aikaa käytettiin myös näiden tehtävien käynnistämiseen. Tehtävänannot olivat aika väljiä ja jättivät tilaa omille pohdinnoille, kuten maisterivaiheessa kuuluukin, mutta herättivät hiukan hämmennystä kv opiskelijoissa, jotka ovat tottuneet vähän toisenlaiseen opiskelukulttuuriin. Tämä on toki ollut tilanne silloinkin, kun olen pitänyt tätä kurssia luokkaopetuksena.

Lukupiirityöskentelyä käytin nyt toista kertaa. Uef-kollegalta Tiina Sotkasiiralta sain sytykkeen lukupiireihin ja olen niistä aika innostunut. Varsinkin maisterivaiheessa opiskelijat pitävät kovasti tällaisesta ryhmävuorovaikutuksesta ja yhteinen keskustelu ja synteesin työstäminen luetusta on koettu hyödylliseksi.

Olen opettanut tätä kurssia monta vuotta ja neljästi Erasmus-vaihdossa Ranskan Lillessä, joten kokemusta jo on. Kaksi vuotta sitten tehtiin hätäinen digiloikka (viikko aikaa tehdä kurssista verkkoversio) ja vuosi sitten en tätä opettanut fasilitaattoripestini takia. Nyt mylläsin kurssin rakenteen, sisällöt ja menetelmät uusiksi. Jonkinlainen tuntuma toki on siitä, mikä toimi ja mikä ei, jännittävää on odottaa opiskelijoitten palautetta. He pääsevätkin nyt testaamaan yliopistomme uutta, Peppi-integroitua palautelomaketta.

On muuten mielenkiintoista, että englanniksi opettamista pidetään ihan samana kuin suomeksi opettamista. Minulla on taustalla kielitutkinto ja englannista paljon kokemusta eri yhteyksistä mutta olen silti tiukasti sitä mieltä, että äidinkielellä opettaminen on aivan eri asia. Yliopistossa englanniksi opettamista ei kuitenkaan noteerata miksikään ekstratyöksi esimerkiksi työsuunnitelmissa. Yksi ystävä sanoi muinoin, että ”bad English is the language of love” – toivottavasti se ei ole meillä opetuksen kieli. Monipuolisen kielitaidon hankkiminen on vuosien työ.

Maisteriopiskelijat ovat siitä kivoja, että heillä ei ole yleensä mitään ongelmia aikataulujen kanssa, kaikki tapahtuu juuri silloin kuin pitääkin, eli tosi sitoutuneita ja päteviä ovat. Vielä heillä on edessään kurssin päättökirjoitelman palauttaminen (60 % kurssiarvosanasta). Minua odottaa arviointi. Ryhmätehtävissä käytin vertaisarviointia eli kurssilaiset arvioivat toistensa esitykset. Lopullinen päätösvalta on minulla mutta kaikki saavat esityksistään myös kunnon vertaispalautteen. Päättökirjoitelmassa opiskelijoilla on myös itsearviointimahdollisuus ja yleensä maisterivaiheessa arviot ovat varsin realistisia.

Mikä oli ero luokkaopetukseen? Suunnittelun pitää olla vielä tarkempaa ja aktivointia mietittävä, jotta väki ei kaikkoa linjoilta muihin hommiinsa (tosin voivathan he kadota laitteilleen luokassakin). Välistä on raskasta puhua, kun ei näe kasvoja mutta toisaalta ryhmissä vieraillessani havaitsin, että niissä oli iloinen meininki ja hyvä tunnelma sekä useimmiten kamerat auki. Luokassa on toki helpompaa kohdistaa kysymyksiä opiskelijoille, kun näkee eleet ja ilmeet. Hiukan arkailua havaitsin tämän ryhmän kanssa, eivät olleet kovin hanakoita ottamaan puheenvuoroa yhteisissä tilanteissa, ryhmissä kylläkin. Yksi tämän kurssin hauskuuksia on aiemmin ollut oppimiskahvila jaettuine eväineen. Sitä en osannut verkkoon viedä.

Sen huomasin, että enemmän pitäisi ymmärtää kv opiskelijoitten taustoja. Nytkin Giuseppe kertoi, että heidän opiskelunsa Torinossa on pääasiassa luentojen kuuntelua ja massiivisten kurssikirjojen ulkoa opettelua. Huh! Toisaalta – yksi vaihdon idea on kai juuri siinä, että näkee, miten eri tavoin asioita voi tehdä.

Tähän lopetimme.

Johtamisoppeja Vancouverista – tai oikeastaan mökkisohvalta

**Note: English summary at the end**

Sattuipa niin, että kun viimein – kymmenen yliopistovuoden jälkeen – pyrin ja pääsin Academy of Managementin arvostettuun tutkijakonferenssiin, osui kohdalle tämä korona ja jäi näkemättä Kanadan kiinnostavimmaksi kaupungiksi mainostettu Vancouver.

Mutta nyt, kun ensimmäinen virtuaalikonferenssi – viisi päivää Zoom-sessioita – on ohitse, kokemukset ovat oikein myönteisiä. Konferenssin teemana oli Broadening Our Sight eli uusia näköaloja haettiin.

Academy of Managementia johtaa professori Jacqueline Coyle-Shapiro, London School of Economics. Hänen puheensa oli kaukana sanahelinästä – syvällinen, sytyttävä, ajankohtainen. Loikasta virtuaalikonferenssiin Nelson Mandelan sanoin: "Aina näyttää mahdottomalta siihen asti, kunnes on valmista."

Käytännön järjestelyistä

Olihan tämä hyvin ekologinen tapa järjestää konferenssi – ainakin verrattuna siihen, että kaikki 7200 osallistujaa 88 maasta olisivat Vancouveriin lennelleet. Itse en erityisemmin pidä lentämisestä, en pitkistä lennoista, en aikaerorasituksesta enkä kalseista ja kaikuisista konferenssihotelleista. Siinä mielessä konferenssiosallistuminen mökkisohvalta sopi minulle vallan mainiosti. 

Etäkonferenssivarusteet.

Tämä oli ensikertalaiselle myös sikäli kiva tapa tutustua systeemiin, että eri "divisioonien" ohjelmaan voi tutustua rauhallisemmin kuin paikan päällä. Divisioonia on yhteensä 26, sessioita oli konferenssissa 1500. Olen kolmen divisioonan jäsen (kehittäminen ja muutos, viestintä ja tietojärjestelmät sekä koulutus) mutta kiinnostavaa ohjelmaa oli monilla muillakin. Ainakin tässä konferenssissa minua veti varsin paljon näköjään organisaatiokäyttäytymisen ohjelma. 

Lisäksi löysin mahdollisesti oman akateemisen kotini porukasta nimeltä International Humanistic Management Association. Olen ollut heidän postituslistoillaan mutta nyt, kun tapasin ihmisiä tässä verkkokonferenssissa, oikein innostuin. Jotenkin tuo relevance vs. rankings -ajattelu puhuttelee.

Zoom-sessiot inhimillistivät kivasti konferenssiosallistujia. Siinä pääsee kurkistamaan maailmankuulujen professorien kirjahyllyihin ja olohuoneisiin ilman tavanomaisia konferenssiunivormuja. (Itse yritin kohdentaa kameraani kauniisiin mökkimaisemiin mutta en tainnut ihan onnistua.) Samat, tutut fraasit toistuivat täällä kuin kevään etäkokouksissa: "hei, nyt ihmisiä alkaa tulla", "miksi en saa esitystäni näkyviin", "mikkisi on kiinni". Oli myös hiukan hankalaa, kun esitykset olivat Zoomissa mutta keskustelu konferenssin nettisivuilla, joten osallistumisessa oli kaksi näyttöä hyvinkin tarpeen. Ilmeisesti näin saatiin kätevämmin keskustelut talteen ja näkyviin kootusti konferenssin sivuille.

Professorit Davide Ravasi, UCL School of Management, Melissa Graebner, University of Illinnois at Urbana-Champaign, ja Quy Huy, INSEAD, keskustelevat laadullisen tutkimuksen julkaisemisesta mökkituvassamme.

Zoomin mahdollisuuksia vuorovaikutteisuuteen ei konferenssissa hyödynnetty mielestäni riittävästi, ei ainakaan niissä osioissa, joihin itse osallistuin. Ne muutamat sessiot, joissa jakauduttiin pienryhmiin ja jaettiin ajatuksia siellä, olivat tosi antoisia. On ihan eri asia keskustella, kysellä ja kyseenalaistaa muutaman hengen pienryhmässä kuin kymmenien tai satojen osallistujien foorumilla, missä englannin natiivipuhujilla on aina etulyöntiasema. Ja on aina yhtä huumaavaa, kun samassa ryhmässä on pakistanilainen, amerikkalainen, ghanalainen, saksalainen – ja suomalainen. Toki täälläkin näki niitä, jotka rakastivat omaa ääntään liikaa antaakseen arvostavasti tilaa toisille.

Ja äänestä puheenollen – taas korostui äänenkäytön taitojen tärkeys. Niin paljon paremmin jaksaa kuunnella esitystä, jonka puhujalla on selkeä ja iloinen ääni ja selvä artikulaatio. Tähän saan kiinnittää paljon huomiota itsekin.

Kaikenkaikkiaan konferenssin tekniset järjestelyt toimivat mielestäni erittäin hyvin. Sessioitten tyyppejä oli ehkä hiukan liian monta, mikä aiheutti jonkin verran sähläystä. Mutta sellainenkin laji (mock live), jossa oli juonto alussa ja live-keskustelu lopussa ja välissä yhteen putkeen useampi osallistujien ennalta tekemä, lyhyt videoesitys, toimi oikein hyvin. Meidän esityksemme ja sessiomme oli täysin ennalta tallennettu (asynchronous) ja tietysti milloin vain osallistujien katsottavissa mutta tässä tyypissä oli vaarana se, että esittäjät jäävät kokonaan ilman kommentteja. Varsinkin tohtoriopiskelijoita tuo varmasti harmittaa – toisaalta eivät ne kommentit aina kovin kummoisia ole live-tilanteissakaan.

Sitä jäin kummastelemaan, että webinaarien osallistujamäärä oli rajattu 250:een tai 500:een. Liekö tuo Zoomin rajoite vai mikä. Harmittavaisesti jäin esimerkiksi ulkopuolelle erittäin kiinnostavasta sessiosta, jossa käsiteltiin epäonnistumisia yliopistotyössä. Ja kun menin katsomaan tallennetta jälkeenpäin, kävi ilmi, ettei tallennetta ollut, koska aihetta oli pidetty liian herkkänä tallennettavaksi. Hmph.

Konferenssin sosiaalisiin tapahtumiin en osallistunut, joten en osaa sanoa, miten ne toimivat verkossa. En nyt niistä hirveästi piittaa muutenkaan mutta klo 02 Suomen aikaa ei vaan innostanut mihinkään get-togethereihin.

Sisällöllisestä annista

Konferenssin anti sekä tutkimukseen että opetukseen oli ylitsevuotavan runsas. Kunpa vielä saisi käsiinsä videotallenteitten parhaat palat opetuksessa käytettäväksi! Esimerkiksi palkittu emeritusprofessori Andrew Van de Ven on organisaatiomuutoksen tutkimuksen guruja ja häneltä kuultiin loistava katsaus organisaatioitten kehittämiseen – se sopisi sellaisenaan omalle kurssilleni aineistoksi.

Emeritusprofessori Andrew Van de Ven, University of Minnesota: Broadening Our Sights on Organization Development and Change.

Oma esityksemme teollisuusyrityksen viestinnän kehittämisestä dialogisin menetelmin oli johtamisen konsultoinnin divisioonassa (Kantanen, H., Rönkkö, S-M., Lehtimäki, H. & Thatchenkery, T. From Information Overload to a Dialogical Corporate Culture). Beirutin kammottava räjähdys tuli yhtäkkiä hyvin lähelle, kun samassa sessiossa esittänyt Pierre El Haddad osoittautui libanonilaiseksi. Eipä siinä muuta voinut kuin session chatissa voimia toivottaa.

Aina ei voi konferenssissa tietää, mistä innostuu. Olen takavuosina jonkin verran tutkinut identiteetti-imago-teemaa ja tämän konferenssin sessio arvoista ja identiteetistä oli niin innostava, että tekisi mieli palata aiheen pariin. Muutoksen johtamisen uusin tutkimus tulee suoraan käyttöön kurssillani. Yläkuvan professori Shaul Oreg ja alla oleva Jeffrey Ford olivat avainlähteitäni silloinkin, kun v. 2011 annoin opetusnäytteen yliopistonlehtorin tehtävää varten. Aiheena oli muutoksen johtaminen ja muutosvastarinta.

Professori Shaul Oreg, The Hebrew University of Jerusalem. Arvoja ja identiteettiä pohtimassa myös Kimberly Elsbach, Derron Bishop, Linda Trevino, David Sluss ja Glenn Kreiner.

Emeritusprofessori Jeffrey Ford, Ohio State University.

Toisinaan väitetään, että akateeminen tutkimustyö on hidasta ja juna meni jo, kun tutkijat vasta havahtuvat, että tuota pitäisi tutkia. No tämä ei ainakaan pitänyt paikkaansa koronakevään osalta. On hämmästyttävää, miten paljon tietoa oli jo saatu kokoon korona-ajan johtamisesta. Yksi hienoimmin toteutetuista sessioista (OB Division Plenary: COVID-19 and Organizational Behavior) avasi ja tiivisti monipuolisesti näitä tutkimuksia. Se alkoi tyylikkäästi tehdyllä tiiserillä, jossa oli väläys useiden tutkijoiden avaintuloksista. Sessiossa esiteltiin nämä tutkimukset (kuva suurenee klikkaamalla):

Cheryl Gray et al., University of South Florida, tutkivat korona-ajan johtamista yliopistoyhteisön, insinöörien ja sairaanhoitajien näkökulmasta. Tällaisen listan henkilöstön kannalta hyviksi koetuista toimintatavoista he tarjoilivat yhteenvedoksi:

Näinkin rennosti voi muuten tutkimuksestaan kertoa. Karel Musilek voitti Critical Management Studies -divisioonan parhaan väitöskirjan palkinnon ja teki tämän neljän minuutin videon työtään esitelläkseen. Aiheena on Making Life Work: Work and Life Coliving. Varoitus: sisältää tupakointia ja oluenjuontia.

Tutkimisen ja opettamisen taidot

Tämänkään konferenssin anti ei rajoittunut vain substanssisisältöihin, vaikka siinäkin olisi ollut jo antia kylliksi. Hyvin laajalti käsiteltiin myös tutkimisen ja opettamisen taitoja. Perinteisesti tutkijakonferensseissa on ollut alan tutkimuslehtien esittelyjä ja sessioita julkaisemisen jalosta taidosta, niin täälläkin. Aina niistäkin jotain jää käteen, kuten että pyrkiessään laadullisen tutkimuksen kanssa huippulehtiin induktio-sanaa ei kannata käyttää ollenkaan, monimenetelmätutkimukset (mixed methods) ovat riski, haastatteluja on syytä olla useampi kymmenen, ristikkäinkoodausta ei tarvita luotettavuuden osoittamiseksi (intercoder reliability) – ja on tarjottava jotakin todella uutta ja haastettava aiempi tieto.

Academy of Managementin lehtien profiilit: Annals, Discovery, Journal, Learning & Education, Perspectives, Research.

Oli myös esityksiä, jotka liittyivät akateemisessa maailmassa pärjäämisen taitoihin, mm. yliopistojen sukupuolittuneista käytänteistä (tähän ja konferenssiosallistumisiin liittyen mainio lyhytfilmi Yle Areenassa: Let her speak!), diversiteetin huomioon ottamisesta sekä epäonnistumisista.

AoM-konferenssin yhteydessä on ollut myös päivän mittainen opetuksen ja oppimisen seminaari, joka nyt oli tietysti pilkottu asynkronisiin sessioihin. Odotin kovasti näitä, olenhan ollut aktiivinen opetuksen kehittämisessä sekä laitoksellamme että koko yliopistossa. Sittenpä olikin aika hämmentävää todeta, että hei, mehän jo osataan tämä! Kompetenssien kehittäminen Bloomin taksonomian avulla – kaikki kurssikuvauksemme on jo tehty tämän mukaan. Psykologinen turvallisuus ja kurssisäännöistä sopiminen yhdessä opiskelijoitten kanssa – tapahtuu. Työssä käyvien opiskelijoiden tarpeisiin sovitetut opetusaikataulut – onko meillä maisterivaiheessa juuri muuta kuin tätä, koska luokkaopetusta on loppujen lopuksi aika vähän! Yritys-caset ja niiden kirjoittaminen – osataan. Puhumattakaan siitä, että koko yliopisto flippaa ja omalla laitoksellamme käytetään paljon tutkivan oppimisen pedagogiikkaa.

Tekeepä näinollen pikkuisen mieli röyhistellä rintaa Itä-Suomen yliopiston ja kauppatieteiden laitoksen pedagogiikan tasosta. Olisimme luultavasti olleet em. opetuksen ja oppimisen seminaarissa pikemminkin antavana osapuolena, jos olisin ajoissa ymmärtänyt, mistä siellä puhutaan.

Olemme omalla laitoksellamme menossa kohti AACSB-akkreditointia. Siksi oli kiinnostavaa kuulla ko. organisaation energisen johtajan Stephanie Bryantin (Executive Vice President and Chief Accreditation Officer) esitys AACSB-standardien uudistamisesta. Niitä testataan parhaillaan 25 kauppakorkeakoulussa, 2021 ne otetaan vaiheittain käyttöön ja vuodesta 2023 ne astuvat laajasti voimaan. Uusissa standardeissa on hyvin vahva yhteiskunnallisen vaikuttavuuden painotus – "Stop counting – make impact." Bryantin mukaan ne yksiköt, joilla on vielä jonkin verran matkaa arviointitiimin vierailuun, siirtyvät mahdollisimman nopeasti käyttämään uusia standardeja.

Lopuksi

Joka vuosi mietin, miksi maksan (omasta pussistani) Academy of Managementin jäsenmaksua, jos en koskaan käy konferensseissa tai pyri julkaisemaan firman lehdissä. Voi olla, että tämä kokemus antoi hiukan uskoa siihen, että ehkä kannattaa se jäsenmaksu jatkossakin maksaa.

Varsinkin, jos voi konferenssin iltasessioitten välissä kipaista mökkisaunassa.

***
Academy of Management 2020 from My Cottage Couch
English Summary and Take Home Messages

This was my first AoM conference ever and served as an excellent orientation for the years to come. It was a joy to learn of the wide spectrum of management and leadership research from my cottage couch. Just a very affordable and environment friendly conference trip. There was also more time left for reflection because of the travel time saved. For a non-native English speaker chat discussions are often more convenient than live questions in conference premises.

Technically, I think the major leap to the online format was successful. I did not experience any major problems and the sessions ran smoothly. I am not sure if that many different types of sessions were needed because it caused some confusion. Some asynchronous session speakers monitored discussions and questions, others didn't. Moreover, I did not get the point of the limits of the participant numbers in Zoom sessions. The session of failure in academia would have been useful for us all but many were left out and there was no recording.

I am a member of the MED, ODC and OCIS divisions and presented in the MC division. For the management education and Teaching and Learning Conference part I realized that the pedagogical practices of the University of Eastern Finland and our business school are already on a very high level. We have aligned our learning goals according to the Bloom's taxonomy, utilize different modern methods like flipped classroom and collaborative inquiry, and have also gained experience and skills for case writing.

I think my major inspiration can be derived from three sources. For the first, I was very impressed by the talks of current AoM President Jacqueline Coyle-Shapiro and former President Carol Kulik. Such great role models and thought leaders! The question of impact was central in Coyle-Shapiro's speech and that theme followed me during different sessions and through the new AACSB standards. For the second, the research of organizational behavior and COVID-19, and the research of organization development and change. The former plenary was extremely well organized by Sigal Barsade and Andrew Knight with a skillfully composed teaser video of up-to-date research to start with. The latter included research giants like Andrew Van de Ven, Shaul Oreg and Jeffrey Ford. For the third, the sessions and discussions related to the academic life – publishing, reviewing, careers, gender issues, internationalization. There is always something new to learn and issues to discuss with prominent scholars and peers.

Talking about conferences and women in academia – if you have 13 minutes, please watch the short Finnish film called Let her speak!, available with English subtitles (start the video and you see a box where you can click for the subtitles). As sad as it is, I think the scene is pretty familiar.

Thank you!

Muutosmyrskyssä

Sattumoisin kurssi, joka minulla juuri alkoi, käsittelee muutoksen johtamista. Aineistoa kurssin teemasta löytyy melkein liikaakin, on tässä nyt sellainen Living Lab päällä.

Toivon, että voimme kokemuksia jakamalla hiukan helpottaa myös sitä ahdistusta, jonka keskellä opiskelijat nyt joutuvat elämään. On sairaita läheisiä, menetettyjä työmahdollisuuksia, kotona pyöriviä lapsia. Yllättävän monella on myös teknologiaan liittyviä hankaluuksia. Puhumattakaan kansainvälisen ryhmän erityishaasteista – itselläni on kurssilla mm. kaksi italialaista. Vaikea edes kuvitella sitä huolen määrää.

Muutostilanteessa jokaisen ensimmäinen kysymys on: miten minulle käy. Se ei ole ollenkaan itsekästä vaan inhimillistä. Jospa siis viestittäisiin opiskelijoille, että samassa liemessä ollaan, kaikki tässä opetellaan uusia toimintatapoja. Ja että samoja haasteita on ruudun molemmin puolin. Että ihan vaan ihmisiä oltaisiin toinen toisillemme.

Tein tällaista listaa itselleni ja opintopsykologimme Katri vahvisti, että hyvältä vaikuttaa:

• Ole selkeä
• Ole empaattinen ja samassa veneessä
• Ole joustava
• Ole käytettävissä
• Yritä luoda yhteisöllisyyttä niillä keinoilla, mitä on
• Rakenna turvallisia rutiineja

Joittenkin tutkimusten mukaan muutostilanteet ovat nuorille jopa hankalampia kuin meille vanhemmille jäärille. Elämänkokemus on jo näyttänyt, että monenlaisesta selvitään, ja että katastrofikaan ei välttämättä ole kaiken toivon loppu. Nuorilta saattaa puuttua tällainen tunne-elämän vakaus ja luottamus siihen, että parempia aikoja tulee.

Muutos- tai kriisiviestinnän perusasiat eivät ole koronan aikana miksikään muuttuneet: Runsaasti säännöllistä, vuorovaikutteista ja rehellistä viestintää. Aktiivista kuuntelemista. Vastauksia itse kunkin henkilökohtaisiin kysymyksiin – ja niin turvallinen ilmapiiri, että niitä uskaltaa kysyä. Tilaa tunteille. Reilua kohtelua.

Toisaalta: jos viestintä on ollut huonolla tolalla ennen koronaa, nyt on huono aika harjoitella. Jossakin tviitissä ihailtiin Poliisin viestintää. Siellä todellakin osataan, mutta takana on vuosien systemaattinen viestinnän kehittäminen.

Uusi tilanne tarjoaa yliopistossa ihan valtavasti mahdollisuuksia oppimiseen ja inhimillisempään elämään. Otamme käyttöön uusia välineitä, joilla voimme tehdä jatkossa myös paljon hyvää, vaikkapa rakentaa työpaikan yhteisöllisyyttä. Ymmärrämme paremmin erilaisissa elämäntilanteissa olevia työtovereita ja opiskelijoita. Ehkä emme tätä ennen edes tienneet, että joku huolehtii muistisairaasta omaisestaan, tai että jollakin on viisi alle kouluikäistä lasta.

Kaiken keskellä olisi hyvä, jos esimiehet muistaisivat huolehtia myös itsestään. Tunnistatko stressin merkit – alatko heräillä öisin, unohdella asioita, kiukutella joutavista tai kuntoilla hullun lailla? Ellet tunnista merkkejä, kysy lähimmiltäsi, he kertovat kyllä. Miten pitkiä työpäiviä teet? Pitkiähän ne ovat nyt kaikilla mutta raja tulee vastaan siinäkin. Voi auttaa, jos lähellä on riittävästi vertaistukea tai viisas johtaja – tai jos on mahdollisuus vaikka kirjoittaa ajatuksia ylös ja siten tuuletella.

Ja onneksi meillä suomalaisilla sentään on vielä luonto lähellä. Ja usein myös sauna!

Vaihto-opena Ranskassa

Jopas on talvea kulunut ilman kirjoittamista!

Taisi olla niin tiukka rutistus tuo syksyinen flippaus, että sen jälkeen ei ollut kirjoitusintoakaan. Sanottavaa kyllä olisi paljonkin, esimerkiksi flippauksen haasteista tai äänitystekniikasta tai kehittämiseen tarjolla olleesta ajasta. Onneksi tätä kaikkea on saanut purkaa laitoksen omassa operyhmässä ja taisinpa luvata puheenvuoron flippaajataipaleestani myös maaliskuiseen flippariseminaariin.

Mutta nyt terveiset Pohjois-Ranskasta, Lillestä. Olen täällä Erasmus-vaihdossa jo neljättä kertaa. Todella mukavaa olla tutussa paikassa, missä hissin lonksahtelukin herättää lämpöisiä tunteita.

Opetan täällä muutoksen johtamista ESTICE Business Schoolissa, joka on Lillen katolisen yliopiston osa. Opiskelijani ovat lähestulkoon valmiita kauppatieteiden maistereita eli periaatteessa samassa vaiheessa opintojaan kuin he, joille pidän vastaavan kurssin Kuopiossa joka kevät. Ryhmien välinen ero on kuitenkin melkoinen.

Kuopiossa ryhmäni on hyvin monikulttuurinen, lähes 20 eri kansallisuutta. Täällä kaikki ovat ranskalaisia, toki monikulttuurisuutta löytyy opiskelijoitten perheistä ja lisäksi opintoihin kuuluu useita ulkomaanharjoittelujaksoja.

Kotona opiskelijat ovat selkeästi vanhempia. Täällä nuoret ovat päässeet yliopistoon suoraan koulusta, joten nyt, kun maisteriksi valmistuminen lähenee, he ovat 22-24-vuotiaita.

Suurin ero on kuitenkin opiskelun koulumaisuudessa. Täällä kierrätetään nimilistoja joka päivä ja poissaoloista seuraa vuolaat selitykset sekä minulle että hallintohenkilökunnalle. Täkäläiset kollegani väittävät, että ranskalainen koulu ei valmista opiskelijoita ollenkaan itsenäiseen työskentelyyn ja ajatteluun vaan korkeakouluun tullessaan he odottavat saavansa kaiken annettuna. Opettajien mielestä useimmat opiskelijat eivät myöskään viiden vuoden aikana opi ajattelemaan itsenäisesti. Koulutus onkin täällä paljon enemmän käytäntöön painottuvaa kuin meillä. Mietityttää kuitenkin, miten voi kasvaa johtajaksi, jos opinnot eivät edistä kriittiseen ajatteluun, itsenäisyyteen, vastuuseen ja viisaaseen harkintaan kasvamista.

ESTICE Business School.

On muuten mielenkiintoista, että kun Kuopion-kurssillani on vaihto-opiskelijoita Lillestä, he selviävät aivan loistavasti heille ennestään tuntemattomien tutkimusartikkelien opiskelusta eivätkä koskaan valita. Täällä saan aina palautetta siitä, miten vaikeita teoriatekstejä pitää lukea, vaikka yritän valita tekstit käytännöllisemmästä ja kevyemmästä päästä. Näin vaikuttaa ryhmädynamiikka.

Oman haasteensa tämän vuoden reissulle on tuonut ryhmän koko: 62. Kun olin täällä ensimmäistä kertaa v. 2011, opiskelijoita oli 13. Opetan aamupäivät ja iltapäivisin opiskelijat työstävät ryhmäesityksiään. Flippausta en ole juurikaan voinut soveltaa, sillä täällä halutaan pitää kiinni runsaista lähiopetustunneista. Jos vielä palaan tänne, on kurssin osallistujamäärälle oltava yläraja, koska tilat paukkuvat jo nyt ja esim. oppimiskahvilan toteuttaminen tämän porukan kanssa on melkoinen suoritus. Ja huonommin väki sitoutuu, kun ryhmät ovat isoja; yksi neitonen esimerkiksi selaili alusvaatekuvastoa, kun olisi pitänyt keskittyä oppimiskahvilan tehtäviin :)

Lillen sydän.

Ihan oma lukunsa on sitten luentosalien tekniikka. Joka vuosi toivon luokkaan nettiyhteyttä, jotta voin käyttää video-caseja. Joskus yhteys onnistuu, joskus ei. Tänä vuonna ei ole onnistunut, mikä on harmi, sillä juuri ison ryhmän kanssa nuo caset olisivat mainioita keskustelun herättäjiä. Luokissa ei myöskään ole opettajalle tietokoneen näyttöä vaan konetta pitäisi ohjata valkokangasnäytöltä ja ranskankielisistä valikoista. Projektorin asentoa säädettiin eilen pitkällä teräskepillä, onneksi koko laite ei pudonnut...

Lille on sympaattinen kaupunki, väkiluvultaan Tampereen luokkaa. Vanhoja ja vielä vanhempia taloja riittää, kaikkein vanhin osa on keskiajalta. Paikallinen taidemuseo on Louvren jälkeen Ranskan merkittävin. Jalkapallon ystäville löytyy 50.000-paikkainen uusi stadion.

Parasta täällä ovat kuitenkin ihmiset. En osaa ranskaa eivätkä pohjoisranskalaiset osaa juurikaan englantia mutta asiat selviävät aina kaupoissa ja kaduilla. Ihmiset ovat aivan käsittämättömän avuliaita ja reiluja ja kuljettavat harhailevan turistin vaikka kädestä pitäen kohteeseen.

Taidankin sen kunniaksi syödä huomenna aamupalalla viikon ensimmäisen croissantin. Ja dipata sitä kahviin, paikalliseen tapaan.