Yliopisto on kasvun paikka ja me opettajat olemme tietyssä mielessä myös kasvattajia.
Tämä voi särähtää jonkun korvaan mutta särähtäkööt. Tarvitsevatko täysi-ikäiset ihmiset kasvattajaa? No eivät ehkä perinteisessä mielessä mutta ainakin meillä ohjaillaan opiskelijoitten kasvua asiantunteviksi ammattilaisiksi, siitähän koko yliopistokoulutuksessa on kysymys.
Perinteisen behavioristisen koulukunnan edustajat voivat olla sitä mieltä, että liikaa jo paapotaan, on sitä ennenkin yliopistoputkesta ulos päästy ilman HOPSeja (henkilökohtainen opintosuunnitelma) ja opettajatuutoreita.
Samaan aikaan opiskelijoitten mielenterveyden ja oppimisen ongelmat – ja niiden myöntäminen ja tunnistaminen – ovat yleistyneet niin, että erityispedagogiselle osaamiselle olisi käyttöä.
Kevään helmiä olikin myös meidän yliopistollemme tarjottu kolmen puolen tunnin tietoiskun sarja: keskittymisvaikeudet, neuromoninaisuus ja toiminnanohjauksen haasteet. Nuo toteutti ammattikorkeakoulujen yhteinen Tulevaisuuden työkyky -hanke. Todella hyviä vinkkejä opettajan arkeen tuli sieltä.
Opiskelijajoukko on nykyisin valtavan heterogeeninen ja se, mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle, mutta ensimmäisten opiskeluvuosien pitäisi luoda jämerä kasvualusta. Sitä alustaa ei rakenneta tarjoamalla jo fukseille runsaasti verkko-opiskelumahdollisuuksia. Ei ainakaan sellaisella alalla, jolle tullaan tyypillisesti suoraan lukiosta tai pian sen jälkeen.
Samaan hengenvetoon totean, että toki myös verkkokurssi voi olla vuorovaikutteinen ja jopa yhteisöllinen mutta tohdin arvella, että monet verkkokurssit eivät ole.
Viittasin jo edellisessä kirjoituksessani tuoreeseen Kasvatus-lehden tutkimusartikkeliin, missä osoitettiin, että nuorimpien opiskelijoiden eli todistusvalinnalla yliopistoon tulleitten motivaatio hukkautuu helposti tai se ei pääse lainkaan syntymään ilman tukevaa opintoyhteisöä. Tuolla ryhmällä on myös suurempi uupumisriski, vähemmän kiinnostusta opintoihin sekä pinnallisempi lähestymistapa oppimiseen.
Vaikka me opettajat emme olekaan opiskelijoittemme isiä ja äitejä niin kyllähän meidän pitäisi olla alamme kokeneita asiantuntijoita ja luottaa siihen asiantuntemukseen. Ei meidän pidä tehdä pedagogisia valintoja esimerkiksi opetusmuodoista sen mukaan, mitä opiskelijat haluavat, vaan sen mukaan, miten parhaiten saavutetaan osaamistavoitteet ja relevantit työelämävalmiudet.
Eikä ole haitaksi, jos samalla itsenäistytään ja opitaan elämään ihmisiksi yhdessä toisten kanssa, kestämään pettymyksiä ja jakamaan niitä, ymmärtämään toistemme ajatuksia ja arvoja ja kehittämään empatiakykyä. Se ei tapahdu yksin verkossa opiskelemalla.
Monella alalla sitäpaitsi tulevaisuuden tärkeiden kollegaverkostojen luominen alkaa jo opiskeluaikana. Elinikäisistä ystävyyssuhteista puhumattakaan.
Miksi hukkaisimme kaiken tuon?
