Ratsastin nuorena, ja vielä nuorena aikuisenakin. Lasten jälkeen alkoi huimata – ja pelottaa – entä jos satutan itseni! Eikä sitä aikaakaan oikein enää ollut. Ura on minulle kuitenkin ollut aina ennen muuta kavioura, se painauma, mitä pitkin ratsastustunnilla kierretään kenttää tai maneesia.
Työura-ajattelun yhdistin pitkään aloihin, missä on tavanomaista edetä asiantuntijasta johtotehtäviin, kuten vaikka liike-elämässä. Opettajaperheen lapsena – ja lapsenlapsena – näin läheltä paljon ahkeraa ja vaativaa kehittämistyötä mutta uralla etenemisestä ei meillä puhuttu, koska se ei ollut millään tavalla relevanttia.
Tätini sanoi kerran äidistään eli mummostani, että hänelle oli ura aina niin tärkeä. Muistan hämmästelleeni: Opettajalle? Ura?
No sittemmin olen todennut, että on sellaisiakin opettajan töitä, missä voi puhua uralla etenemisestä. Jokin aika sitten havahduin siihen, että kanssani samaan aikaan väitelleet ovat nyt professoreita. Sain oikein muistuttaa itseäni siitä, että olen jo yhden uran tehnyt ja edennyt viestintäammattilaisena johtotehtäviin. (Jos se eteneminen nyt ylipäänsä on niin tärkeää mutta vaikea on etenemismantralta yliopistossa välttyä, vaikka kuinka pitäisi omaa työtään itselle juuri oikeana.)
Yliopisto on jossain mielessä yhtä hierakkinen kuin eräät muutkin organisaatiot. Meillä valtaa käyttävät professorit, seurakunnissa papit, sairaaloissa lääkärit (katsokaa vaikka hyvinvointialueitten rakentamista!). Tutut professorinimitetyt ovat kertoneet, miten heidän uskottavuus- ja kiinnostavuuskertoimensa on kohahtanut korkeuksiin professuurin myötä.
Yliopistoihin on viime vuosina rakennettu omaa urapolkua opetukseen suuntautuneille. Itä-Suomen yliopistossa tämä polku oli aluksi varsin epämääräinen ja kriteerien sameuteen ja prosessin hämäryyteen otin kantaa itsekin. Olen iloinen, että prosessi on nyt tehty selkeäksi ja kriteerit avattu. Avainhenkilöitä kehittämistyössä ovat olleet henkilöstö- ja hyvinvointijohtaja Ulla Hurskainen ja akateeminen rehtori Tapio Määttä (kuvassa).
Toki olen kovin, kovin iloinen myös siitä, että sain itsekin tänä syksynä nimityksen vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi.
Siellä me istuttiin 17.11. Snellmaniassa, hallinnon neuvotteluhuoneessa, ruusuinemme ja puolukkakakkuinemme – kahdeksan vanhempaa uutta yliopistonlehtoria ja yksi vanhempi kliininen opettaja (lääkiksen tehtävänimikerakenne on hiukan erilainen kuin muilla). Oltiin vähän jäykkiä ja liikuttuneita ja juhlatunnelmaisia.
Jokainen kertoi itsestään ja hankkeistaan ja hurjan paljon tuntui olevan kaikenlaista meneillään. Kävi selväksi, että me kaikki teemme aktiivisesti tutkimusta. Asetelma ei siis ole opetus TAI tutkimus vaan yliopistossa aina molemmat, painopisteet vain vaihtelevat.
Ura-sana on muuten kantana myös sanassa urautuminen. Sitä varokaamme!
Itselleni kaksi vuotta verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorina on tuonut tervetullutta tuuletusta, työskentelyä superpätevän – ja hauskan! – opettajatiimin kanssa ja näköaloja kansainväliseen ja kansalliseen opetuksen kehittämiseen.
Tämä urautumisen estolääkitys loppuu omasta tahdostani vuodenvaihteeseen. Nyt koostamme fasilitaattorien toimintakertomusta ja suuntaviittoja eteenpäin. Niistäpä sitten jäljempänä mutta jaan vielä tässäkin linkin yhteen videoomme. Sen hahmot – Lasse Liitutaulumies, Hilma Himohybridi, Tiina Toivoton ja Oona Opiskelija – syntyivät aika näpäkästi ja etsimättä ja näitä klippejä on nyt tehty muutama. Ainakin meillä on ollut hauskaa, toivottavasti muillakin! (Tosin en tiedä, oliko varsinaisesti ilonaihe, kun yksi opiskelija sanoi, että hahmot ovat hyvin tunnistettavia.)
Luova ilottelu ehkäisköön urautumista jatkossakin!
