Toivon, että voimme kokemuksia jakamalla hiukan helpottaa myös sitä ahdistusta, jonka keskellä opiskelijat nyt joutuvat elämään. On sairaita läheisiä, menetettyjä työmahdollisuuksia, kotona pyöriviä lapsia. Yllättävän monella on myös teknologiaan liittyviä hankaluuksia. Puhumattakaan kansainvälisen ryhmän erityishaasteista – itselläni on kurssilla mm. kaksi italialaista. Vaikea edes kuvitella sitä huolen määrää.
Muutostilanteessa jokaisen ensimmäinen kysymys on: miten minulle käy. Se ei ole ollenkaan itsekästä vaan inhimillistä. Jospa siis viestittäisiin opiskelijoille, että samassa liemessä ollaan, kaikki tässä opetellaan uusia toimintatapoja. Ja että samoja haasteita on ruudun molemmin puolin. Että ihan vaan ihmisiä oltaisiin toinen toisillemme.
Tein tällaista listaa itselleni ja opintopsykologimme Katri vahvisti, että hyvältä vaikuttaa:
- Ole selkeä
- Ole empaattinen ja samassa veneessä
- Ole joustava
- Ole käytettävissä
- Yritä luoda yhteisöllisyyttä niillä keinoilla, mitä on
- Rakenna turvallisia rutiineja
Joittenkin tutkimusten mukaan muutostilanteet ovat nuorille jopa hankalampia kuin meille vanhemmille jäärille. Elämänkokemus on jo näyttänyt, että monenlaisesta selvitään, ja että katastrofikaan ei välttämättä ole kaiken toivon loppu. Nuorilta saattaa puuttua tällainen tunne-elämän vakaus ja luottamus siihen, että parempia aikoja tulee.
Muutos- tai kriisiviestinnän perusasiat eivät ole koronan aikana miksikään muuttuneet: Runsaasti säännöllistä, vuorovaikutteista ja rehellistä viestintää. Aktiivista kuuntelemista. Vastauksia itse kunkin henkilökohtaisiin kysymyksiin – ja niin turvallinen ilmapiiri, että niitä uskaltaa kysyä. Tilaa tunteille. Reilua kohtelua.
Toisaalta: jos viestintä on ollut huonolla tolalla ennen koronaa, nyt on huono aika harjoitella. Jossakin tviitissä ihailtiin Poliisin viestintää. Siellä todellakin osataan, mutta takana on vuosien systemaattinen viestinnän kehittäminen.
Uusi tilanne tarjoaa yliopistossa ihan valtavasti mahdollisuuksia oppimiseen ja inhimillisempään elämään. Otamme käyttöön uusia välineitä, joilla voimme tehdä jatkossa myös paljon hyvää, vaikkapa rakentaa työpaikan yhteisöllisyyttä. Ymmärrämme paremmin erilaisissa elämäntilanteissa olevia työtovereita ja opiskelijoita. Ehkä emme tätä ennen edes tienneet, että joku huolehtii muistisairaasta omaisestaan, tai että jollakin on viisi alle kouluikäistä lasta.
Kaiken keskellä olisi hyvä, jos esimiehet muistaisivat huolehtia myös itsestään. Tunnistatko stressin merkit – alatko heräillä öisin, unohdella asioita, kiukutella joutavista tai kuntoilla hullun lailla? Ellet tunnista merkkejä, kysy lähimmiltäsi, he kertovat kyllä. Miten pitkiä työpäiviä teet? Pitkiähän ne ovat nyt kaikilla mutta raja tulee vastaan siinäkin. Voi auttaa, jos lähellä on riittävästi vertaistukea tai viisas johtaja – tai jos on mahdollisuus vaikka kirjoittaa ajatuksia ylös ja siten tuuletella.
Ja onneksi meillä suomalaisilla sentään on vielä luonto lähellä. Ja usein myös sauna!
