Johanna Isosävi ja Camilla Lindholm julkaisivat viime vuonna kirjan Väitöksen jälkeen. Sain sen viimein Kuopion kirjastosta aikani jonotettuani ja onpa hyödyllinen paketti!
Isosävi on ranskan kielen dosentti Helsingin yliopistossa ja Lindholm pohjoismaisten kielten professori Tampereen yliopistossa. Kirjoittajien humanistitaustaa ei pidä kavahtaa, vaikka he itsekin sanovat, että kirja soveltuu parhaiten humanisteille ja yhteiskuntatieteilijöille. Käytänteet vaihtelevat tieteenaloittain mutta kirja on ehdottomasti hyödyllistä lukemistoa kenelle vain tohtoriksi mielivälle ja väitelleelle.
Kirja käy perusteellisesti läpi akateemisen elämän peruskiviä: tutkimushankkeitten suunnittelun ja rahoituksen metsästyksen, tuotteliaan julkaisemisen, tutkimukseen perustuvan opettamisen. Siinä annetaan vinkkejä kansainvälistymiseen ja jonglööraamiseen lukuisten eri tehtävien kanssa.
On ilo lukea kirjaa, jonka kirjoittajat todella tietävät, mistä puhuvat. On myös ilo lukea heidän omista tarinoistaan – mitä Isosävi tavoitteli post doc -kaudeltaan ja tutkijavierailuiltaan Lyonissa, ja miten Lindholm koosti onnistuneen hankehakemuksen. Mukana on myös muitten kokemusasiantuntijoitten ääniä ja urapolkuja ja dosentti, yliopistonlehtori Anne Nevgi on kirjoittanut luvun yliopiston monimuoto-opetuksesta.
Esimerkki kirjan käytännönläheisyydestä: kehotus kirjoittaa itselle akateeminen missiolause – siis samalla tavalla kuin yritys määrittelisi ydintehtävänsä ja -tavoitteensa:
Käytän [menetelmiä/teorioita] tutkiakseni [ihmisiä][ilmiöitä][kontekstia] tavoitteenani [muutos, jonka haluat nähdä maailmassa].
Lindholmin oma missiolause kuuluu (s. 29): Käytän keskusteluanalyysia ja muita laadullisia menetelmiä epäsymmetrisen vuorovaikutuksen tutkimukseen. Haluan luoda uutta teoreettista ja sovellettavaa tietoa ja edesauttaa uuden tutkimusalan vakiinnuttamista tiedemaailmassa.
Kirjoittajien mukaan missiolause auttaa aikatauluttamisessa ja priorisoinnissa ja akateemisten tavoitteiden saavuttamisessa, kuten julkaisujen suunnittelemisessa. Toinen juttu on sitten se, minkä verran repaleisessa hankemaailmassa voi oikeasti toteuttaa omia tavoitteitaan ja minkä verran tuoreen tohtorin pitää mukautua kohdalle osuvan hankerahoituksen raameihin.
Erityisen tärkeä on mielestäni kirjan luku 11, jossa puhutaan vastoinkäymisistä. Muistan sen totaalisen järkytyksen ja lamaannuksen, jonka koin saatuani ensimmäisen arvioijapalautteen artikkelikäsikirjoituksestani. Se olikin kieltämättä ilkein palaute, minkä olen koskaan nähnyt, mutta ilman kollegoitten tukea olisin saattanut jättää julkaisuyritykseni siihen. Viime aikoina on paljon puhuttu myös siitä, miten paljon aikaa ja energiaa yliopistolaisilta kuluu hankkeitten ideointiin, yhteistyöverkostojen punomiseen ja hakemusten kirjoittamiseen. Lopulta vain murto-osa hyväksytään ja viikkojen työ tuntuu turhalta. Miten siis tottua jatkuviin täystyrmäyksiin ja kääntää vastoinkäymiset voitoksi.
Yliopiston ns. kolmannen tehtävän kirjoittajat mieltävät erityisesti tiedeviestinnäksi ja antavat siihenkin mainiota opastusta. Esimerkiksi neuvot Twitterin käyttöön ovat erittäin relevantteja. Entisenä tiedeviestijänä olen tyytyväinen, että tämä aihe on tullut koko ajan tärkeämmäksi mutta onhan kolmas tehtävä tietysti paljon muutakin – kuten vaikka yritys- ja koulukumppanuuksia ja työryhmäjäsenyyksiä.
Kirjassa on vahva pedagoginen ote, sillä jokaisen luvun lopussa on liuta kysymyksiä, jotka haastavat lukijan puntaroimaan omaa tilannettaan. Itse ajattelin aloittaa tästä (s. 132):
Koetko, että sinulla on tällä hetkellä liikaa palloja ilmassa? Kokeile ei-haastetta ja keksi kolmesta viiteen asiaa, joille sanot seuraavan kahden viikon aikana "ei". Kieltäydyttyäsi asioista pohdi myös, mille sanoit samalla "kyllä". Mihin itsellesi merkityksellisiin asioihin sait lisää aikaa?
P.S. Johanna Isosävi ja Camilla Lindholm toimivat niinkuin opettavat, kirjastakin on julkaistu kiinnostava podcast-sarja. Isosävillä on myös oma podcast Ranskaa raakana!
