Oivalsin vasta nyt, että olen tiennyt Sirkan koko sen ajan, kun olemme asuneet Kuopiossa – eli 20 vuotta. Samalla tajusin, että Sirkkahan oli silloin jo eläkkeellä terveyshallintotieteen professuuristaan. Sirkka on siis näkynyt yliopiston elämässä monin tavoin monia vuosia eläköitymisensä jälkeen. Muistan hänet esimerkiksi vakituisena yliopiston lukuvuoden avajaisten osallistujana. Ja tokihan Sirkka ohjasi mm. väitöskirjoja vielä eläkkeelläkin, kirjan mukaan vuoteen 2012.
Törmäsin Sirkkaan Snellmanian aulassa v. 2017, kun hän oli menossa Maria Ohisalon väitökseen. Sirkka hehkui intoa: "On tosi kiinnostava väitöskirja! Sosiologian väitös leipäjonoista!" Sirkka oli tuolloin jo yli 80-vuotias.
Koska olen tavannut Sirkan vasta hänen emeritaprofessorivaiheessaan, hänen tarinansa lukeminen oli äärettömän kiinnostavaa. En voi kuin ihailla hänen lahjakkuuttaan ja sitkeyttään – miten köyhästä ja kaltoinkohdellusta pikkutytöstä kypsyi tienraivaajanainen. Vaikka kasvuolot olivat monin tavoin ankeat ja raskasta työtä oli paljon, kohdalle osui onneksi myös viisaita kannustajia, jotka rohkaisivat älykästä nuorta naista eteenpäin. Opiskeluajan avainhenkilöinä mainitaan erityisesti sosiologian professorit Erik Allardt ja Elina Haavio-Mannila.
Sirkan suhtautuminen kynnyksiin tuntuu hyvin käytännölliseltä. Jos englanti oli ASLA-stipendiaatiksi pääsyn edellytys, piti opetella englantia. Jos sosiaalialan professuurin saaminen Kuopioon vaati tanssilattialla lobbaamista, piti järjestää naisten haku ja tanssia oikean ihmisen kanssa.
On hämmästyttävää, miten monessa asiassa Sirkka Sinkkonen oli monta kymmentä vuotta aikaansa edellä. Hän oppi jo 1960-luvulla stipendiaattina The Johns Hopkins -yliopistossa Baltimoressa tieteellisten julkaisujen kirjoittamisen ja julkaisemisen tärkeyden. Meillehän tämä ajattelu rynnisti tosissaan vasta paljon, paljon myöhemmin. Myös Sirkan opetusmenetelmät kuulostavat moderneilta – oli kiinnostavia vierailijoita ja inspiroivia keskusteluja. Niin sanottu yliopiston kolmas tehtävä eli yhteiskunnallinen vaikuttaminen kävi nuoren yliopiston professorilta kuin luonnostaan – Sirkka järjesti mm. kolme naistutkimusta esittelevää Minna Canth -symposiumia ja lopulta sellainen pidettiin myös Minnesotan yliopistossa.
Sirkka Sinkkosen vaikuttamisen foorumit ja verkostot sekä kotimaassa että ulkomailla ovat niin moninaiset ja hengästyttävät, että lukijaa huimaa. Kuopion kaupunginvaltuustossakin 28 vuotta! Pitkäaikainen ystävä, tietokirjailija Outi Vuorikari tuumiikin kirjassa, olisiko Sirkalla vuorokaudessa enemmän tunteja kuin muilla, kun vaativan työn lisäksi aikaa löytyi kaunokirjallisuudelle, teatterille, konserteille ja kuvataiteelle. Sirkan akateeminen ura alkoi gradusta, jossa hän tutki diakonissojen työtä. Eläkkeellä hän antoi aikansa ja asiantuntemuksensa seurakuntatyöhön ja erityisesti diakoniatyön kehittämiseen.
Kirjassa kiinnitti huomiota myös se, miten Sirkka on kestinnyt kansainvälisiä vieraita omassa kodissaan. Ehkäpä hän karjalaisena oivalsi tämänkin: todelliset kumppanuudet syntyvät vasta, kun ihmiset kohtaavat ihmisinä.
Löysin kirjasta yllättävän paljon oman sukuni historiaa. Äitini Seija syntyi saman vuonna kuin Sirkka ja he lähtivät evakkomatkalle samoilta seuduilta. Pohjanmaan-kierroksen jälkeen äidin perhe palasi rajan tuntumaan Suomen puoleiseen Parikkalaan, missä äiti pääsi ylioppilaaksi. Isäni Matti oli Helsingissä töissä samoihin aikoihin samassa vakuutusyhtiössä kuin Sirkka – kunnes siirtyi yliopistomaailmaan, kuten Sirkkakin.
Sirkan sitkeys ja ahkeruus, mitään pelkäämätön asenne ja tavoitteellinen uralla eteneminen muistuttavat taas isotädistäni Signestä, joka putosi tyhjän päälle sodan ja Viipurin luovutuksen jälkeen mutta eteni pankin pääkonttorin osastopäälliköksi. Niin Sirkalla kuin isotädilläni oli kiinnostavia miehiä elämässään mutta lopulta ei omaa perhettä. Kaukomaat tulivat molemmille tutuksi jo varhain ja molemmat olivat eri tilaisuuksissa usein ainoita naisia. Työyhteisöissään he vaativat todella paljon sekä itseltään että työtovereiltaan. Sirkan työtoverit kertovat kirjassa hänen tarkkuudestaan ja tiukkuudestaan yhteisten töiden viimeistelyssä. Muistan isotätini kuvailleen, miten kirjanpitovirhettä etsittiin pankin pääkonttorissa joskus pikkutunneille asti.
Me nykynaiset saatamme puhua lasikatoista mutta sanoisinpa kyllä, että nämä Sirkat ja Signet ovat murtaneet pikemminkin tiilimuureja.
Kiitos siitä!
