Kompastelin, pahasti

Se lokakuinen päivä oli sädehtivän kaunis. Iloisena ajelin Rautalammin komeissa maisemissa kohti koulutustilaisuutta.

Olin innoissani, sillä pääsisin pitkästä aikaa kouluttamaan seurakuntien työntekijöitä, itseasiassa melko tuoreita kirkkoherroja. Johtamisviestintää, jee, lempiaihe!

Lisäksi saisin kuitata velkani entiselle esimiehelleni, Lapinlahden kirkkoherralle Lauri Jäntille, joka oli yksi koulutuksen suunnittelijoista. Lauri kävi puhumassa Muutoksen johtamisen kurssillani jo v. 2011 ja hurmasi opiskelijat konstailemattomalla ja asiantuntevalla tyylillään. Olin luvannut Laurille, että tulen vuorostani, kun on tarvis. Nyt vihdoin oli.

Minulla oli koulutustuokiolleni mielestäni tosi hyvä nimi: Johtamisviestintä – kirkkoherra koutsina, korvina ja keulakuvana. Olin totta kai selvittänyt oman osuuteni sijoittumisen kurssipäivän ohjelmaan. Olin kaivellut mediasta esimerkkejä kurssilaisten medianäkyvyydestä. Olin ollut jopa yhteydessä minua edeltäneeseen puhujaan hänen teemoistaan ja mahdollisista yhtymäkohdista. Kaikki näytti siis olevan kunnossa.

Vaan ei ollut.

Ongelma 1. Edellisen puhujan osuus oli ollut jotain muuta kuin olin ymmärtänyt. Pohjalla ei siis ollut suinkaan vuorovaikutteista työpajaa vaan powerpoint-tykitystä.

Ongelma 2. Em. syystä kurssilaisilla oli valtava puhumisen ja jakamisen tarve. Olin jo ehtinyt unohtaa, että sellaisia seurakuntien työntekijät ovat, varsin ilmaisuvoimaisia.

Ongelma 3. Olin vielä sen verran tuore opetushommissa, että en osannut säätää aineistoani lennossa juuri tämän ryhmän tarpeisiin. Olisi ilman muuta pitänyt keskittyä vain muutosviestintään, koska se mietitytti ja puhutti kirkkoherraporukkaa erityisesti.

Kaksituntiseni oli järkyttävän raskas ja sirpaleinen. Minulla oli aineistoa aivan liikaa ja liian vähän aikaa ryhmätehtäviin, niitten purkamisesta puhumattakaan. Jälkeenpäin ajatellen oikeastaan muuta ei olisi tarvittu kuin hyvin johdettu keskustelu.

Kotiin ajellessa oli pakko pysähtyä tähän maisemaan hiukan hengittelemään. Lohduttauduin ajattelemalla, että olin vain yksi pieni osa Kirkon koulutuskeskuksen ja Kuopion tuomiokapitulin hienosti rakentamaa johtamiskoulutuskokonaisuutta. Mutta kaihersi se kovasti, epäonnistumisen tunne. Ja ihan kuin koko yliopiston mainekin olisi ollut minun harteillani, kauppatieteiden laitoksesta puhumattakaan.

Tuosta on siis jo kaksi vuotta mutta yhä jurppii. Tuoreista kirkkoherroista on tullut kypsempiä kirkkoherroja ja uskon, että he ovat taitavia johtajia ja viestijöitä omissa yhteisöissään eri puolilla Suomea. Minut he ovat (toivottavasti!) unohtaneet jo kauan sitten.

Miksikö kirjoitan tämän juuri nyt? Siksi, että Lauri Jäntti väittelee teologian tohtoriksi yliopistossamme 24.11.

Lauri on ehkä paras esimies, joka minulla on ikinä ollut – kuunteleva, perehtyvä, kannustava, positiivinen, kehittämishakuinen. Ja hurjan innostunut viestinnästä. Jos Laurin luo meni idean kanssa, hän piti sitä aina hyvänä ja lisäsi siihen vielä jonkun uuden, inspiroivan näkökulman. Hän palkkasi minut Ylä-Savoon viestinnän kehittämisprojektiin heti väitökseni jälkeen kymmenen vuotta sitten ja auttoi kasvamaan opettajaksi.

Siksi harmittaa, että piti noin pahasti kompastella.

Saisinkohan vielä toisen mahdollisuuden?

Lauri Jäntin kanssa vetämässä Soutajista surffaajiksi -viestintäseminaaria
Iisalmessa 13.11.2009. Kuva: Erja Vaarala.

Tutkimuksen ja opetuksen liitto

Olen onnekas. Kun suuresti rakastamani Leading and Managing Change -kurssi päättyi toukokuun alussa, olen saanut keskittyä taas jonkin aikaa tutkimukseen. No touko-kesäkuu meni kyllä arviointien parissa varsin tiiviisti ja heinäkuussa lomailtiin mutta alkusyksy oli mahtavaa tutkimusaikaa.

Kun aloitin nykyisessä työssäni seitsemän vuotta sitten, en ihan vielä tajunnutkaan, miten paljon opetus ja tutkimus, tutkimus ja opetus, rikastavat toisiaan. Ei toista ilman toista.

Alkusyksystä olen saanut pohtia ja kirjoittaa uusia tutkimussuunnitelmia ja viimeistellä artikkelikäsikirjoituksia. Tutkimme myös yhdessä kasvatustieteilijöitten kanssa viimevuotisen markkinointi- ja yhteisöviestinnän kurssini opiskelijoitten opiskelukokemuksia ja oppimistuloksia flippaamisen ja tutkivan oppimisen viitekehyksessä. Tavoitteena on sen paperin kanssa päästä arvostetun International Communication Associationin konferenssiin Prahaan toukokuussa. Peukut pystyyn!

Viestinnän tutkimusta Lontoossa ja Helsingissä

University of the Arts London, Chelsean kampus.

Lokakuussa kävin Lontoossa Euroopan viestinnän tutkijoitten konferenssissa. On jo opetuksenkin takia erittäin tärkeää tietää, mitä tällä hetkellä tutkitaan. Konferenssi heijasteli myös maailmanpoliittisia ajankohtaisuuksia, kuten mediasuhteita ja luottamuksen rakentamista ”totuudenjälkeisenä” (post-truth) aikana. Konferenssin luovuus-teemasta johtuen mukana oli myös ei-niin-perinteisiä tapoja lähestyä yhteisöviestintää, käsiteltiin esim. visuaalista tarinankerrontaa ja imagonrakentamista. Ajankohtaisaiheista kiinnostavin oli ehkä työyhteisön verkkoympäristössä tapahtuvaa huonoa käytöstä, jopa kiusaamista, käsittelevä esitys. Oma esityksemme perustui taitavan graduntekijäni Tiina Wemanin aineistoon ja käsitteli esimiesviestinnän vaikutusta organisaation innovatiivisuuteen.

Koska olimme fyysisesti University of the Arts Londonin tiloissa, meille oli järjestetty erilaisia luovia työpajoja alan huippuosaajien kuten taidepedagogien Laura Carew’n ja Joshua Y’Barbon johdolla. Miten virkistävää tutkimusesitysten lomaan! Ja konferenssi-illallinen Parlamentin alahuoneen tiloissa Thames-joen rannalla ei ihan kohta unohdu.

Kävin lokakuussa myös Helsingissä toisen viestinnän tutkijoitten järjestön, ECREAn, seminaarissa, missä teemana oli erityisesti teknologiavälitteinen viestintä. Keynote-puhujat olivat aika kovan luokan tutkijoita – Bart van den Hooff Hollannista on mm. International Communication Associationin yhteisöviestinnän divisioonan puheenjohtaja ja Jennifer Gibbs Kaliforniasta Academy of Managementin yhteisöviestinnän ja tietojärjestelmien divisioonan tuore puheenjohtaja. Jo Gibbsin virtuaaliyhteisöjä käsittelevän esityksen vuoksi kannatti Helsinkiin mennä.

Professori Jennifer Gibbs.

Tutkimuksesta opetukseen

Sekin tässä opetuksen ja tutkimuksen liitossa on mainiota, että kun jatkuvasti jollain saralla joutuu venyttelemään rajojaan, on lohdullista palata jonkun sellaisen asian pariin, jonka jo osaa. Vuosi sitten paukuttelin rajojani ensimmäisen flipatun kurssini kanssa. Nyt, kun on tullut haetuksi EU-rahoitusta (hengästyttävä prosessi!), tuntuu mukavalta ja turvalliselta käynnistää flipatun kurssin toinen kierros sellaisen tematiikan kanssa, jonka tuntee läpikotaisin.

Ja on tässä tullut tehdyksi uusia pedaopintojakin. Verkko-opetuksen asiantuntijavalmiudet -kokonaisuus (10 op) sujahti vuosiohjelmaan yllättävän kivuttomasti ja tarjoaa konkreettista tukea erityisesti siihen prosessiin, kun viestinnän kurssini viedään Avoimen yliopiston tarjontaan. Meidän pitäisi kaikkien tuottaa reippaasti kursseja myös Avoimeen mutta en ole halunnut lähteä siihen ennen kuin hankin enemmän oppia aiheesta.

Loppukevennys: Jos olisin sinkku, alkaisin katsella kumppania kasvatustieteilijöitten suunnalta. Kaikki kolme alan tutkijaa, joitten kanssa olen tehnyt yhteistyötä, ovat aivan huipputyyppejä. Se ei voi olla sattumaa, eihän? Upeita herrasmiehiä, jotka tekevät, mitä lupaavat (ja enemmänkin!), sovitussa aikataulussa. Ilmaisevat itseään selkeästi mutta diplomaattisesti. Suhtautuvat arvostavasti toisten tekemisiin. Ja ovat vielä huumorintajuisiakin! No onneksi minulla on jo tuollainen mies mutta kasvatustieteilijöille: Kauan jatkukoon tutkimusyhteistyö!

Taitava opettaja – minäkö?

Olipas melkoisen unohtumaton päivä eilen.

Lukuvuoden avajaiset ja uusi käytäntö: ei Kuopiossa juhlaa ollenkaan, ainoastaan Joensuussa. Ensi vuonna sitten toisin päin.

Aurinkoinen päivä ajella. Avajaisjumalanpalveluksessa oli paljon väkeä. Joensuun kirkko on tavattoman kaunis, en ole ennen käynyt.

Puheissa ja teksteissä vahvasti esillä vastuullisen sanankäytön teema. Rovasti Petri Karttunen: "Millaisia fariseuksia olemme me, jotka muistutamme muita oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja heikoimpien auttamisesta, mutta sivuutamme nämä arvot pian yhteistuumin, kun pelkäämme omien etujemme ja rauhamme olevan uhattuina."

Kahvit ihanassa Kauppaneuvoksen kahvilassa. Taitokorttelissa olisi ollut paljonkin kiinnostavaa mutta lompakon onneksi ei ollut aikaa tehdä lähempää tuttavuutta. Pitänee palata tuonne, kun marraskuussa opetan Joensuussa. Kiitos paikallisopastuksesta Mirjami-kollegalle!

Joensuussa on upea kampus – tiivis, oikea kampus täynnä elämää, varsinkin eilen, kun yliopiston virallisten lukuvuoden avajaisten jälkeen alkoi opiskelijoitten Kampusrysäys.

Pitkä hikinen odotus avajaisjuhlassa sydän pamppaillen. Kello oli jotain 15.30 ennenkuin tuli meidän vuoromme. Sen verran hermostutti, että juhlapuheet menivät ohi ja niihin piti palata jälkeenpäin. Taidokkaasta, eläytyvästä ja energisestä JOY-kuorosta sensijaan osasin nauttia suuresti.

Ennen kesälomia saimme tietää Taitava opettaja -palkinnosta: Minna Ruokonen (vieraat kielet ja käännöstiede), Satu Tuomainen (kielikeskus), Terhi Saaranen (hoitotiede) ja minä. Tapasimme kesäkuussa Skypellä ja elokuussa kasvokkain ja teimme avajaisiin yhteisen puheen.

Olisi ollut varmasti helpompaa ja nopeampaa tehdä puhe yksin. Mutta kuten niin usein opiskelijoille perustelemme: ryhmässä on hauskempaa ja tuotos on enemmän kuin osiensa summa. Juuri niin se meni. Oli valtavan rikastuttavaa tutustua näihin osaaviin kollegoihin.

Ensin keräilimme opetusmyyttejä Padlet-seinälle ja sitten mietimme, miten niitä opetuksessamme murramme. Etsimme Finnasta vanhoja yliopistokuvia. Aikamoisia helmiä löytyikin, kuten tämä kuva arkkitehtiopiskelijoista 1920-luvulta. Kontrastiksi liitimme settiin kuvia omasta virkeästä ja yhteisöllisestä arjestamme. Kukaan meistä ei tee työtä yksin vaan monenlaisissa verkostoissa. Itse koen, että opetuspalkinto kuuluu kauppatieteiden laitoksen huippuaktiiviselle operyhmälle, joka noin kerran kuussa kokoontuu miettimään erilaisia pedagogisia kysymyksiä.

Ilmeisesti puhe onnistui mukavasti, sillä olemme saaneet siitä runsaasti myönteistä palautetta tutuilta ja tuntemattomilta. Myös juhlapuhuja, Opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen kiitti meitä erikseen.

Avajaisten jälkeen piti kiirehtiä kahville, koska Terhin ja Satun oli jouduttava Kuopion kampukselle menevään bussiin. Minulla oli myös oman laitoksen työkavereitten kanssa tapaaminen, jonka hedelmiä päästäneen katsomaan Tutkijoiden yössä 29.9. ;) Kauniin kahvipöydän äärellä olisi kyllä nautiskellut pitempäänkin.

Auringonlaskua kohti kotiin ajellessamme rupesin suorastaan hellämieliseksi ajatellessani, että minusta ei ikinä pitänyt tulla opettajaa, koska perheessä oli sitä lajia jo riittävästi, useammassa sukupolvessa.

Ja oikeastaan yliopistotyöni alkoi Joensuusta, sillä v. 1987 olin ensimmäisen kerran mukana yliopistotiedottajien talvipäivillä, jotka tuolloin pidettiin juuri Joensuussa. Meistä otettiin yhteiskuva Carelian rappusilla. Nyt samassa talossa, eri merkeissä. Vähän samanlainen tunne kuin silloin, kun Jyväskylässä ennen väitöstilaisuuteni alkamista katselin ikkunasta alakouluani. Sama paikka, eri tunnelma, ja kovin monta vuotta elämää välissä.

Eikä tässä vielä kaikki: tänä aamuna töihin tullessani sain omalta laitokselta näin upeat kukat <3 Kyllä kelpaa <3

Juttu lukuvuoden avajaisista

Taitavien opettajien puhe

Inspiraatiota Suomen kauneimmalta kampukselta

Missä on Suomen kaunein kampus?

No Vaasassa tietenkin! En toki ole mitenkään jäävi tätä arvioimaan, työskentelinhän Vaasan yliopiston viestintäpäällikkönä vuoteen 2001 eli Kuopioon muuttoomme asti ;)

Viimeisenä työnäni järjestin tiedekirjasto Tritonian vihkiäiset, mukana myös presidentti Tarja Halonen. Työparini kaupunginkansliasta kutsuttiin Linnan juhliin, minua ei. Mutta eipä kutsuttu myöskään kaupunginjohtajaa eikä rehtoria – niin tarjamaista huomioida arjen työmyyrät mieluummin kuin johtajat.

Tämä oli minun ensimmäinen Pedaforumini – johan tuo oli aikakin. Meillä oli Itä-Suomen yliopiston kollegoitten kanssa oma teemaryhmä flippauksesta. Valotimme yliopiston käänteisen oppimisen kehittämistyötä eri näkökulmista. Puhuimme sekä omista kursseistamme että flippauksen tutkimuksesta.

Lisäksi Mirjami Ikonen ja Teuvo Kantanen kertoivat kauppatieteiden opetuksen teemaryhmässä siitä, miten tutkivan oppimisen pedagogiikkaa on käytetty kauppatieteiden kursseilla ja muillakin meikäläisillä oli kaikenlaista työpajaa ja muuta roolia. Ei sitä nyt Vaasaan asti lähdetä pelkällä turistimeiningillä!

Vas. kaikkien yliopistomme flippareitten "isä", yliopistonlehtori Markku Saarelainen sovelletun fysiikan laitokselta, yliopistonlehtori Erkki Pesonen tietojenkäsittelytieteestä, yliopistotutkija Vesa Paajanen ympäristö- ja biotieteistä, minä kauppatieteistä ja tutkijatohtori Erkko Sointu kasvatustieteistä. Kuva: Minna-Maarit Jaskari.

Pedaforumin kokonaisuus oli ensikertalaiselle melko hengästyttävä. Miten ihmeessä onnistuisi valitsemaan kaikkein antoisimmat teemaryhmät? Ei mitenkään; hieman arpapeliähän se on usein tutkimuskonferensseissakin. Aina ei myöskään mahtunut sinne, minne olisi halunnut, kuten Opiskelijoitten ohjaus ja kasvu -sessioon. Ja kävi niinkin, että kun meni hiukan happamena ja "taas-yksi-digi-sitä-sun-tätä"-mielellä kuulolle niin teemaryhmä olikin todellinen helmi.

Taidan olla jossain määrin visuaalinen ihminen, sillä minua puhutteli hyvin vahvasti Janne Niinivaaran ja kumppaneitten (Helsingin yliopisto) esitys Kolme ovea digitaalisuuteen. Mihin asemoin itseni ja kollegani suhteessa opetuksen digitalisaatioon: seisonko teräsovella, tammiovella vai lasiovella? Jos se ovi on teräsovi (konflikti, vastarinta), miten voin pienin askelin auttaa itseäni – tai kollegaa – eteenpäin kehitystyössä? Tai toisessa ääripäässä – jos digiloikka on jo otettu ja ollaan lasiovella, miten levittää digiosaamista ja innostusta koko yhteisöön? Mallin avulla voidaan hahmottaa digitaalisuuden pedagogisia, sosiaalisia, teknologisia ja kasvua tukevia ulottuvuuksia.

Toisena teemana nostan Pedaforumista esiin uumajalaisen Katarina Winkan keynoten, jonka aiheena oli opetusportfoliot ja pedagogiset uramallit. Winkan mukaan ammattiopettaja toimii aivan samoin kuin ammattitutkijakin: työllä on tavoite, hän tekee perusteltuja valintoja niin menetelmien kuin valmistelun, analyysin ja esittämisenkin suhteen sekä lopulta dokumentoi tulokset, viestii niistä ja käyttää vertaisarviointia. Winkan mukaan erinomaiset opettajat vaikuttavat yliopistokoulutuksen kehittämiseen kaikilla tasoilla: he osaavat opettaa (tekemisen taso), heillä on pedagogista erityisasiantuntemusta (tietämyksen taso) ja he myös tuottavat tutkimustietoa ja viestivät siitä (tutkimusviestinnän taso).

Kolmanneksi voisi mainita huumorin merkityksen asiantuntijafoorumilla. Ihan viimeinen teemaryhmä, johon osuin, oli nimeltään Digitaalisen oppimisen ja opettamisen kurssitoteutuksia sekä kokemuksia. Koko sessio oli erinomaisen onnistunut ja hauska, aiheina etäosallistujat lähiopetuksessa (Laura Lappalainen, Vaasan yliopisto), yhteistoiminnallinen fysiikan opiskelu (Pekka Koskinen, Jyväskylän yliopisto), itsearviointi matematiikan massakurssilla (Jokke Häsä ja Juuso Nieminen, Helsingin yliopisto) sekä – sokerina pohjalla – henkilökohtainen digiloikka (Olli-Pekka Penttinen, Helsingin yliopisto).

Lauralta jäi mieleen riskien kartoituksen tärkeys. Ensinnäkin opettajalle on hyödyllistä olla itse opiskelijan roolissa – se lisää ymmärrystä huomattavasti. Riskien kartoittamisella (ohjelmisto ei toimi, ääni ei kuulu, yhteys pätkii, opiskelijan laitteissa on sählää, tallennus epäonnistuu...) niitä voi ennakoida ja tehdä varasuunnitelmia. Opettaja joutuu miettimään mm. näitä: Miten suunnitella opetustilanne, jossa on kolme kohderyhmää: luokkahuoneessa läsnäolevat, etänä läsnäolevat ja tallenteita katsovat? Mikä on lähiopetuksen lisäarvo? Hyödyntävätkö opiskelijat tallenteita?

Pekan esityksen "pihvi" oli arviointi. Formatiivisen arvioinnin avulla on onnistuttu sitouttamaan opiskelijat paremmin opiskeluun koko fysiikan kurssin ajaksi. Lisää aiheesta Yliopistopedagogiikka-lehden artikkelista Laatuaikaoppiminen – vuorovaikutteista ja yhteistoiminnallista fysiikan opiskelua.

Jokke ja Juuso olivat otsikoineet esityksensä "Hurjaa hippimeininkiä!" – kommentti oli opiskelijalta, joka hämmentyi kuullessaan, että kurssiarvosana perustuu itsearviointiin. Kokeettomuus oli vähentänyt opiskelijoitten stressiä ja rohkaissut syväoppimiseen, vastuun ottamiseen omasta opiskelusta ja sisäisen motivaation kehittymiseen. Toki kaiken pohjana oli yksityiskohtainen osaamistavoitematriisi, joka kertoi, mitä pitää oppia ja osata tietyn arvosanan saadakseen.

And last but not least – Olli-Pekka Penttisen henkilökohtainen digiloikka oli ihan mahdottoman hauska. Olli-Pekka opettaa pelkästään verkossa ja sai ainakin minut vakuuttuneeksi siitä, että verkossa voi luoda todella hienoja vuorovaikutustilanteita. Haasteena on verkkokurssien lyhyt elinkaari ja raskas päivitysvaatimus, joten avuksi tarvitaan teknistä ja pedagogista tukea. Olli-Pekan mukaan "Moodlen kanssa voi elää nyt ihan hyvin" (helpotuksen huokaus, se ei olekaan enää yhtäkuin Neuvostoliitto, kuten kerran kuulin luonnehdittavan!). Olli-Pekka puhui myös kauniisti positiivisen palautteen merkityksestä opiskelijalle ja siitä, miten verkossa on mahdollista tehdä oppiminen näkyväksi.

Olli-Pekka Penttinen: Verkko-opetuksen muutos yksinäisestä puuhastelusta yhdessä tekemisen kulttuuriin.

Pedaforumin runsaudensarvesta jäi ehkä päällimmäiseksi tämä ääneen lausuttu huomio: vaikka kaikki ei aina mene niinkuin Strömsössä niin ilmapiiri on tärkein. Pätee myös oppimistilanteisiin.

Vaasan seminaarijärjestäjät toivat hienosti esiin kaksikielisen, merellisen kaupungin rikkauksia: ennakko-ohjelmassa oli käynti Strömsössä ja Raippaluodon sillalla, saatiin tutustua Kuntsin taidemuseoon ja Strampenin ravintolassa saaristolaisherkkuihin ja ruotsinkielisiin juomalauluihin. Kiitos, ahkerat, erityisesti Anu Ylitalo! Sääkään ei olisi voinut olla komeampi: pelkkää aurinkoa.

Olemme toki käyneet Vaasassa varsin tiheään kuluneitten 15 vuoden aikana mutta aina loma-aikoina, jolloin yliopistolla on hiljaista. Oli tosi hauskaa törmäillä kampuksella vanhoihin tuttuihin. Kaikkien nimet eivät aivan välittömästi muistuneet mieleen mutta kasvot sentään! Ja kiitos lounasseurasta, johtamisen professori ja palkittu pedagogi Riitta Viitala – ihan kuin näitä viittätoista vuotta ei olisi välissä ollutkaan <3

P.S. Pedaforumin kaikki abstraktit täällä. Ja ensi vuonna Turkuun 15.-16.8.!

Seuraajiani Vaasan yliopiston viestinnässä: tutkimusviestinnän asiantuntija Riikka Kalmi ja markkinointi- ja viestintäpäällikkö Tarja Gromov.

Viestinnän työtilat ovat nykyisin ihanassa Puuvillatalossa.

Vaihto-opena Suomessa

Viimeksi kirjoitin kokemuksistani Ranskan Lillessä helmikuussa. Nyt oli vuoro Ranskan-kumppanimme tulla meille päin.

Estice Business Schoolin akateeminen rehtori Elena Choquet Lillestä on käynyt laitoksellamme Erasmus-vaihdossa jo viidesti. Elena on kulttuurienvälisen viestinnän huippuasiantuntija ja aiheena oli nytkin monikulttuuristen tiimien johtaminen.

Tällä kertaa ilmassa oli suurta haikeutta, sillä Elena jää eläkkeelle kesällä 2018 ja tämä oli todennäköisesti hänen viimeinen Kuopion-visiittinsä. Yksi opiskelijoista tosin kirjoitti palautteessaan: "I think it is too early for her to retire if she is this good at what she does."

Elena on kotoisin Manchesterista mutta hän on asunut Ranskassa jo 37 vuotta. Opiskelijat nauttivat suuresti hänen natiivienglannistaan, huumorintajustaan ja toiminnallisista opetusmenetelmistään, kuten roolileikeistä.

Sain nähdä Elenan kurssipalautteet ja ne ovat huikeita. Ryhmän 22 opiskelijasta 21 antoi Elenalle täyden kympin kurssista, yksi antoi kahdeksan. Yleistä tyytymättömyyttä herätti vain se, että kurssi oli liian lyhyt – kolme intensiivistä päivää.

Näissä palautteissa tiivistyy olennainen: "Elena, you are one of the best professors that have ever taught me. You are great! All the best!" "To be honest this was the best course I have had in my university career during 4 years!"

Tässä testataan reviirien rajoja. Vietnamilainen päästää vieraankin paljon lähemmäksi kuin suomalainen.

Professorimme Päivi Eriksson aloitti yhteistyön Estice Business Schoolin kanssa ja minä "perin" muutoksen johtamisen kurssin häneltä ja vierailin ensimmäisen kerran Lillessä v. 2011. Sittemmin Lillessä on käynyt myös kolme muuta kollegaa, joten vaihto ei ole ollut vain minun varassani. Meille päin Lillestä on tullut ainoastaan Elena, koska hän on niin mielellään halunnut tulla. Nyt haasteenamme onkin löytää hänelle seuraaja.

Elenan vierailun päätteeksi kävimme kaksin syömässä Puijon torniravintolassa upean Puijo-menun, joka hurmasi täysin ranskalaiseen keittiöön tottuneenkin. Ja ne maisemat! Juttelimme myös vuolaasti yhteistyömme tähänastisista kokemuksista ja sen jatkosta.

Elena Choquet ja Managing Intercultural Teams -kurssin opiskelijat.

On hirveän sääli, että meillä ei ole laitostasolla resursseja ulkomaansuhteitten suunnitelmalliseen ja pitkäjänteiseen hoitamiseen. Meillä on vaihtosopimuksia vaikka miten paljon mutta hyvin vähän opettajavaihtoa. Tarvitsisimme kuitenkin erityisesti kanditasolle lisää englanninkielistä opetusta, jotta saisimme enemmän tarjontaa vaihto-opiskelijoille. Niin varmistettaisiin se, että myös omat opiskelijamme pääsevät jatkossakin vaihtoon.

Mitkään vuorovaikutussuhteet eivät synny itsestään vaan niitten luominen ja ylläpitäminen vaatii työtä – ja myös rahaa, jotta ihmiset voivat matkustaa tapaamaan toisiaan.

Ei olisi myöskään haitaksi, jos yliopisto-, tiedekunta- tai laitostasolla olisi linjaus siitä, miten ulkomaanvaihdot määritellään opettajien työsuunnitelmissa. Useimmitenhan ulkomaille mennään opettamaan kurssia, jota pidetään myös kotona, mutta harvoin kurssi istuu ulkomaankontekstiin ilman työtä ja säätöä. Lisäksi sitä kautta tulee tietysti myös yksi opetusryhmä lisää, arvioitavia tehtäviä ja luettavia esseitä.

Viikon intensiivinen opetus käy voimille, kotona sama kurssi pidetään monen viikon aikana. Voimille käyvät myös tietotekniset haasteet, kielitaito-ongelmat, kulttuurien välisiin eroihin liittyvät kysymykset, matkustaminen, joskus ilmastokin. Eikä aina ole mitään herkkua syöksyä maailmalle keskeltä runsaita kotoisia työvelvoitteita tai perhe-elämän kiemuroita.

Ulkomaisen opettajavieraan isännöiminen on oma lukunsa. Junailet kurssin ajoitukseen, opetustiloihin ja kurssi-ilmoittautumisiin liittyviä järjestelyjä. Hoidat hotellivarauksia ja kyytejä, esittelet kaupunkia, järjestät iltaohjelmaa. Monissa muissa maissa ollaan huomattavasti vieraanvaraisempia ja avokätisempiä kuin meillä Suomessa. Suhteet eivät toimi, jos emme osaa tai jaksa pitää vieraistamme hyvää huolta.

Kaikesta edellisestä huolimatta olimme Elenan kanssa hyvin yksimielisiä siitä, että Erasmus-vaihdot rikastuttavat valtavasti sekä opettajien että opiskelijoiden elämää. On surkeaa, jos niiden arvoa ei ymmärretä eikä niihin anneta niiden vaatimia voimavaroja. Silloin käy niin, että nekin harvat, jotka haluavat ja osaavat ulkomaansuhteita vaalia, uupuvat töittensä alle, ja uusia ulkomaanyhteyksiä ei koskaan ehditä etsiä, löytää ja huoltaa.

Tässä maailmassa ei kuitenkaan ole yhtään liikaa kulttuurienvälistä ymmärrystä, eihän.

Vaihto-opena Ranskassa

Jopas on talvea kulunut ilman kirjoittamista!

Taisi olla niin tiukka rutistus tuo syksyinen flippaus, että sen jälkeen ei ollut kirjoitusintoakaan. Sanottavaa kyllä olisi paljonkin, esimerkiksi flippauksen haasteista tai äänitystekniikasta tai kehittämiseen tarjolla olleesta ajasta. Onneksi tätä kaikkea on saanut purkaa laitoksen omassa operyhmässä ja taisinpa luvata puheenvuoron flippaajataipaleestani myös maaliskuiseen flippariseminaariin.

Mutta nyt terveiset Pohjois-Ranskasta, Lillestä. Olen täällä Erasmus-vaihdossa jo neljättä kertaa. Todella mukavaa olla tutussa paikassa, missä hissin lonksahtelukin herättää lämpöisiä tunteita.

Opetan täällä muutoksen johtamista ESTICE Business Schoolissa, joka on Lillen katolisen yliopiston osa. Opiskelijani ovat lähestulkoon valmiita kauppatieteiden maistereita eli periaatteessa samassa vaiheessa opintojaan kuin he, joille pidän vastaavan kurssin Kuopiossa joka kevät. Ryhmien välinen ero on kuitenkin melkoinen.

Kuopiossa ryhmäni on hyvin monikulttuurinen, lähes 20 eri kansallisuutta. Täällä kaikki ovat ranskalaisia, toki monikulttuurisuutta löytyy opiskelijoitten perheistä ja lisäksi opintoihin kuuluu useita ulkomaanharjoittelujaksoja.

Kotona opiskelijat ovat selkeästi vanhempia. Täällä nuoret ovat päässeet yliopistoon suoraan koulusta, joten nyt, kun maisteriksi valmistuminen lähenee, he ovat 22-24-vuotiaita.

Suurin ero on kuitenkin opiskelun koulumaisuudessa. Täällä kierrätetään nimilistoja joka päivä ja poissaoloista seuraa vuolaat selitykset sekä minulle että hallintohenkilökunnalle. Täkäläiset kollegani väittävät, että ranskalainen koulu ei valmista opiskelijoita ollenkaan itsenäiseen työskentelyyn ja ajatteluun vaan korkeakouluun tullessaan he odottavat saavansa kaiken annettuna. Opettajien mielestä useimmat opiskelijat eivät myöskään viiden vuoden aikana opi ajattelemaan itsenäisesti. Koulutus onkin täällä paljon enemmän käytäntöön painottuvaa kuin meillä. Mietityttää kuitenkin, miten voi kasvaa johtajaksi, jos opinnot eivät edistä kriittiseen ajatteluun, itsenäisyyteen, vastuuseen ja viisaaseen harkintaan kasvamista.

ESTICE Business School.

On muuten mielenkiintoista, että kun Kuopion-kurssillani on vaihto-opiskelijoita Lillestä, he selviävät aivan loistavasti heille ennestään tuntemattomien tutkimusartikkelien opiskelusta eivätkä koskaan valita. Täällä saan aina palautetta siitä, miten vaikeita teoriatekstejä pitää lukea, vaikka yritän valita tekstit käytännöllisemmästä ja kevyemmästä päästä. Näin vaikuttaa ryhmädynamiikka.

Oman haasteensa tämän vuoden reissulle on tuonut ryhmän koko: 62. Kun olin täällä ensimmäistä kertaa v. 2011, opiskelijoita oli 13. Opetan aamupäivät ja iltapäivisin opiskelijat työstävät ryhmäesityksiään. Flippausta en ole juurikaan voinut soveltaa, sillä täällä halutaan pitää kiinni runsaista lähiopetustunneista. Jos vielä palaan tänne, on kurssin osallistujamäärälle oltava yläraja, koska tilat paukkuvat jo nyt ja esim. oppimiskahvilan toteuttaminen tämän porukan kanssa on melkoinen suoritus. Ja huonommin väki sitoutuu, kun ryhmät ovat isoja; yksi neitonen esimerkiksi selaili alusvaatekuvastoa, kun olisi pitänyt keskittyä oppimiskahvilan tehtäviin :)

Lillen sydän.

Ihan oma lukunsa on sitten luentosalien tekniikka. Joka vuosi toivon luokkaan nettiyhteyttä, jotta voin käyttää video-caseja. Joskus yhteys onnistuu, joskus ei. Tänä vuonna ei ole onnistunut, mikä on harmi, sillä juuri ison ryhmän kanssa nuo caset olisivat mainioita keskustelun herättäjiä. Luokissa ei myöskään ole opettajalle tietokoneen näyttöä vaan konetta pitäisi ohjata valkokangasnäytöltä ja ranskankielisistä valikoista. Projektorin asentoa säädettiin eilen pitkällä teräskepillä, onneksi koko laite ei pudonnut...

Lille on sympaattinen kaupunki, väkiluvultaan Tampereen luokkaa. Vanhoja ja vielä vanhempia taloja riittää, kaikkein vanhin osa on keskiajalta. Paikallinen taidemuseo on Louvren jälkeen Ranskan merkittävin. Jalkapallon ystäville löytyy 50.000-paikkainen uusi stadion.

Parasta täällä ovat kuitenkin ihmiset. En osaa ranskaa eivätkä pohjoisranskalaiset osaa juurikaan englantia mutta asiat selviävät aina kaupoissa ja kaduilla. Ihmiset ovat aivan käsittämättömän avuliaita ja reiluja ja kuljettavat harhailevan turistin vaikka kädestä pitäen kohteeseen.

Taidankin sen kunniaksi syödä huomenna aamupalalla viikon ensimmäisen croissantin. Ja dipata sitä kahviin, paikalliseen tapaan.