Twitterissä joku kyseli hiljattain, mitä ns. kuolemansynneistä pidetään pahimpana (Danten lista: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti, himo). Aika moni valitsi kateuden. Sen katsottiin aiheuttavan monenlaista tuhoa ja lopulta myrkyttävän kadehtijan koko elämän.
Jäin miettimään, että nykyisin varsin kilpailullinen yliopistoyhteisö on hyvin altis tälle ilmiölle. Harva sitä kuitenkaan tunnustaa, onhan kadehtiminen aika noloa ja osoittaa lisäksi, että toinen on pärjännyt paremmin kuin minä. Mieluummin olemme itse kukin avarasydämisiä persoonia ja iloitsemme (muka) vilpittömästi toisten menestyksestä.
Jokainen yliopistolainen on kuitenkin varmasti nähnyt, miten kateus johtaa kummalliseen oman egon pönkittämiseen, juoruiluun, arvosteluun ja suoranaiseen kampittamiseen. Yliopistoihmiset ovat vielä pelottavan taitavia kätkemään motiivinsa – kuten vaikka kateuden – monenlaisten verhojen taakse. Ehkä sitä ei myöskään aina tunnisteta, eikä ainakaan myönnetä.
Kateus tutkimusrahoituksesta
Tämä lienee aina ajankohtainen aihe. On hurjaa, miten paljon aikaa ja voimia maan terävimmiltä aivoilta menee rahoitushakemusten ideointiin, yhteistyöverkostojen punomiseen, fokuksen ja työnjaon löytämiseen niissä verkostoissa, ja hakemusten kirjoittamiseen. Paitsi aikaa, hakemuksiin laitetaan sielua ja sydäntä ja kielteiset päätökset kouraisevat syvästi.
Sivustaseuraaja voisi arvostella, että onko tuo hakemusten väsääminen nyt sitten viisasta työajan käyttöä mutta kun myönteinen rahoituspäätös napsahtaa kollegalle, happamuus muuttuu helposti kateudeksi.
On ollut jotenkin tervehdyttävää, että myös hauissa pettyneet ovat ryhtyneet jakamaan kokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Aloittelevalle hakemusten tekijälle lienee lohdullista huomata, että konkaritkin pettyvät. Ja että ensimmäisestä hylsystä ei kannata lannistua vaan uutta yritystä tulille.
Sitä en uskalla edes ajatella, millaista on hakea ja hakea, vuodesta toiseen, ilman minkäänlaista menestystä. Miten silloin pysyy henkisesti koossa?
Kateus töistä ja resursseista
Määräaikaisten työsuhteitten leimaama yliopistoelämä on hyvin altis kateuden maaperä. Miksi yksi vakinaistetaan ja toista ei. Miksi tutkijat voivat edetä dokumentoitujen ansioittensa perusteella arvostetuimpiin tehtäviin mutta opettajat eivät. Miksi toisille tarjotaan kiinnostavia kehittämistehtäviä mutta ei avata niitä kaikkien haettavaksi.
Miksi yhdet matkustavat (tai matkustivat) vuosittain konferensseihin toiselle puolelle maapalloa, kun toiset eivät tunnu pääsevän edes pohjoismaihin. Miksi yhdet saavat kurssilleen opetusavustajia, kun toiset pyörittävät yksin satojen opiskelijoitten ryhmiä. Miksi yksillä on ergonomiset tuolit ja sähköpöydät, kun toiset ”uusivat” kalusteensa varaston ylijäämistä. Miksi toiset saavat hoitaa kaikki tehtävänsä etänä ja toisten kuuluu olla kampuksella ja käytettävissä.
Haluaisinpa nähdä sen yliopistolaisen, jolla on mielestään sopivasti ja oikeanlaisia töitä. Useinhan se menee meillä niin, että paljon opettavat kadehtivat tutkijoitten mahdollisuutta keskittyä, ajatella ja kehittää uutta. Opetuspainotteisissa tehtävissä taas taitaa useammin olla vakinaisempia työsuhteita eikä niin paljon hakemusrumbaa ja hankehumppaa. (Hallintohenkilöstön monin tavoin haasteelliseen tasapainoiluun tässä kuviossa en mene nyt ollenkaan.)
Avoimuus kitkee kateuden versoja
Kateus syntyy usein siitä kokemuksesta, että minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti – oli pohjalla sitten faktaa tai tunnetta. Tällaisessa yhteisössä kuin yliopistossa – kun maaperä on niin kovin altis erilaisille epäoikeudenmukaisuuden kokemuksille – pidän äärimmäisen tärkeänä sisäistä viestintää. Aivan liian usein meillä kohkataan brändistä ja siitä, miltä ulospäin näyttää, kun brändin ytimen pitäisi olla siellä organisaation sisällä, työntekijän (ja tietysti myös opiskelijan!) aidossa kokemuksessa.
Ei ole mikään klisee, että tyytyväinen työntekijä on paras brändilähettiläs. Paljon onkin myönteisiä viestejä yliopistostamme viime aikoina liikkunut, kiitos mallikkaan korona-ajan hoidon. Olen myös kiitollinen, että yliopiston johto ei ole lainkaan lähtenyt yksilösuorituksista palkitsemiseen. Siinä olisi taas yksi luovuutta ja yhteisöllisyyttä murentava kateuden aihe lisää.
Epäoikeudenmukaisuuden kokemusta vähentävä sisäinen viestintä tarkoittaa avoimia ja ajoissa osallistavia prosesseja, oli sitten kyse rekrytoinneista tai opetussuunnitelmista. Siihen kuuluu kaikenlainen luottamusta rakentava toiminta, jotta jokainen uskaltaa kysyä, kertoa ja haastaakin ilman pelkoa leimautumisesta tai, pahimmillaan, työsuhteen päättymisestä tai esihenkilön kostosta. Siihen kuuluu säännöllinen, arkinen, arvostava kommunikointi työtiimin kesken ja vuorovaikutusta topakasti tukeva välinepaletti. Yksisuuntaisella informaatiollakin on toki paikkansa mutta pelkästään se ei tänä päivänä todellakaan riitä.
Kadehtimatta kesäänLoppujen lopuksi meillä kaikilla on ristimme, ei kenenkään elämä ole pelkkää päivänpaistetta, vaikka kateellisesta joskus siltä näyttäisi. Toisten ristit näkyvät enemmän päälle päin kuin toisten. Et voi tietää paljoakaan toisen öisistä painajaisista tai avioliittohelvetistä tai taistoista murrosikäisen rettelöitsijän kanssa tai dementoituvan äidin hoidosta. Et ainakaan, jos työyhteisössä puhutaan ainoastaan työasioista.
Ehkä kesä olisi hyvä aika miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Ja iloita niistä kiitollisuutta tuottavista asioista, jotka ovat lähellä juuri nyt. Kiitollisuus on hyvää lääkettä kateuteen, sanoo kateudesta kirjan kirjoittanut tutkija Susanna Lundell.
Itselleni kesä 2018 oli hyvin kipeä ja meni kivun syytä selvitellessä. Kesä 2019 oli molempien vanhempieni saattohoitokesä. Viime kesä oli kahden muuton kesä. Tämä kesä on toivottavasti ihan tylsän tavallinen – ja sellaisena helmi.
Mökkiranta. Riippumatto. Saariretkiä. Uintia ja pyöräilyä. Sopivasti elämän tärkeimpiä ihmisiä. Ja jos koronakin alkaisi vihdoin väistyä.
Nyt juuri ei onneen muuta tarvita.
Levollista ja rentouttavaa kesää – vähän digivermeitä ja paljon luontoa! |
