Ohjausta ja opiskeluhyvinvointia kehittämässä

Eilen oli Joensuussa ohjauksen kehittämispäivä – taisi olla jo kolmas laatuaan, missä olin mukana. Aina ne ovat antoisia ja tarjoavat eväitä opearkeen.

Ai että minä tykkään siitä, että opetuksen ja opiskeluprosessien kehittämisessä tukeudutaan tutkimustietoon. Olin kerran professori Sanna Järvelän luennolla ja hän hämmästeli sitä, että yliopistoväki, joka kaikessa muussa vaatii tieteellisiä perusteita, opettaa mutu-tuntumalla eikä käytä opetuksessaan kasvatustieteellisen tutkimuksen hyviksi osoittamia menetelmiä.

Tämä seikka on ainakin meidän yliopistossamme menossa parempaan suuntaan, sillä esimerkiksi nyt ajankohtainen uusien opiskelijoiden ohjauksen eli orientaation kehittäminen perustuu vankasti tutkimustietoon. Tavoitteena on hyvä ensimmäinen opiskeluvuosi – First Year Experience.

Erityisen inspiroitunut olin yliopistonlehtori Leena Penttisen ja tiimin esityksistä. Pitää ehtiä niihin palata ja niitä kelata, sillä paljon olisi pureskeltavaa.

Tästä kuvasta näkyy, millaiset prosessit ovat tutkimuksen mukaan ajankohtaisia opintojen eri vaiheissa. Nyt on tosissaan tartuttu tuohon opintojen alkuvaiheeseen, jossa psykososiaalinen tuki on keskeistä.

Siirtymävaihe nuoren elämässä alkaa erityisesti siitä, kun hän saa tiedon opiskelupaikasta. Se on ns. identiteettineuvottelujen aikaa: kuka ja mikä olen ja mihin kuulun. Siirtymävaiheeseen liittyy monenlaista tiedon haltuunottamisen ja elämänhallinnan haastetta, kun kaikki muuttuu. Tiedon kaataminen ja massoille luennointi – kuten perinteisesti on ensimmäisen opiskeluviikon aikana tehty – ei vain toimi. Tärkeää olisi vahvistaa opiskelijan otetta omasta tulevaisuudestaan.

Ohjaus on tietysti yksi juttu mutta tutkijat korostivat, että millään ohjauksella ei paikata sitä, jos opiskelija ei koe opintoja mielekkäiksi. Niinpä aloitusvaiheessa on erityishuomiota kiinnitettävä pedagogiikan laatuun ja opettajien toimintaan ja kiinnostukseen opiskelijoita kohtaan.

Yritämme kauppatieteissä vastata tuon starttivaiheen haasteisiin rakentamalla koko syksyn kestävän johdantojakson, jonka tavoitteena on kiinnittää opiskelijoita omaan alaan, toisiinsa ja yliopistoon sekä avata uranäkymiä. Samalla uudistamme peruskurssien pedagogiikkaa, mikäli resursseja löytyy.

Olen kaiketi Katri Ruth -fani, sillä opintopsykologimme esityksiä on aina ilo kuunnella. Eikä haittaa, vaikka jotain olisi kuullut jo aiemminkin, sillä kertaus tulee tarpeeseen. Esimerkiksi tästä kuvasta löytyy apuja siihen, miten hankalia asioita voi ottaa puheeksi opiskelijan kanssa niin, että hänen omanarvontuntonsa säilyy.

Ja vinkki: kun on opittu puhumaan helpoista asioista, on luontevaa puhua myös vaikeista. Opiskelijoiden viesti on varsin yksiselitteinen: henkilökohtaisia kohtaamisia laitoksen henkilökunnan kanssa kaivataan. Tämän vuorovaikutuksen laatu vaikuttaa merkittävästi siihen, miten opintoihin kiinnitytään ja miten niissä edetään.

Päivän työpajoista osallistuin amanuenssi Anna-Maija Pyykösen ja yliopisto-opettaja Mikko Saastamoisen vetämään työpajaan, jossa aiheena oli Ohjaus laajassa kandiohjelmassa. Kiinnostavaa oli kuulla, miten laajaan kandiohjelmaan siirtyminen oli sosiaalitieteissä murentanut kuppikuntaisuutta ja vireyttänyt ainejärjestötoimintaa. Sain työpajasta käytännön vinkkejä oman johdantojaksomme suunnitteluun ja vahvistusta sille, että olemme menossa oikeaan suuntaan panostamalla ryhmäytymiseen ja kiinnittymiseen. Meitä oli siinä työpajassa vetäjien lisäksi vain viisi mutta keskustelu oli oikein antoisaa.

Lue lisää OHO!-hankkeesta (Opiskelukyvyn, hyvinvoinnin ja osallisuuden edistäminen korkeakouluissa) ja mitä se tarjoaa meille.
Leena Penttisen videoluento Opintopolun hyvää alkua tukemassa (avautuu ikävä kyllä vain Itä-Suomen yliopiston väelle).

Voimaantumisesta

Voimaantuminen, mikä ällöttävä sana!
Ja silti niin kuvaava.
Varsinkin, jos on aiemmin kovasti heikentynyt.

Minulle helmikuu on ollut voimaantumisen aikaa. Ellen olisi itse kokenut, en olisi uskonut, miten pitkänsitkeä flunssa vie voimat. Sitä kesti toista kuukautta ja se jätti jälkeensä räytyneen toipilaan, joka jaksoi tuskin parkkihallista toimistolle kävellä.

Siksi on aivan huippua, että jaksaa taas liikkua. Ja varsinkin hiihtää, näillä huikeilla säillä!

Töissä innostuu jälleen uusista asioista ja kehittelee kaikenlaista uutta, kun voimat eivät mene vain jotenkuten suoriutumiseen. Jaksaa kuroa umpeen niitä taudin ja töiden takia ohitettuja viimeisiä palautuspäiviä.

Ja hei, tuntee olevansa hengissä vielä työpäivän jälkeenkin!

Voimaantua voi toki muutenkin kuin fyysisesti. Töissä voimaantuu usein inspiroivista työkavereista vaikkapa yhteisellä lounaalla. Raskaitakin työpäiviä jaksaa, jos työyhteisö on reilu ja kannustava.

Työterveyslaitos on kehittänyt hyvän johtamisen kriteeristöä ja testauttanut sitä useilla julkisen sektorin organisaatiolla. Kokonaisuudet ovat:

1. Luottamus ja arvostus
2. Yhteistyö ja verkostot
3. Monimuotoisuus ja yksilöllisyys
4. Osaaminen ja kehittyminen
5. Uudistuminen ja osallisuus

Näitä muuten kannattaa tutkailla kaikkien, jotka jossain työyhteisössä toimivat. Joitakin nostoja vain:

• Rakennammeko luottamusta toimimalla avoimesti ja läpinäkyvästi, ovatko tavoitteemme yhteisiä ja tieto helposti kaikkien saatavilla?
• Arvostetaanko meillä työyhteisötaitoja: halua ja kykyä toimia työyhteisössä rakentavalla tavalla, esimiestä ja työtovereita tukien?
• Tunnistetaanko meillä ja otetaanko käyttöön ihmisten erilainen osaaminen, kokemus ja taustat?
• Onko osaamisen kehittäminen johdettua ja tavoitteet konkretisoitu?
• Innostavatko esimiehet henkilöstöä kokeilemaan uusia toimintatapoja?

Toivottavasti voit vastata joka kohtaan: Kyllä. Silloin työpaikkaasi mitä luultavimmin johdetaan voimaannuttavasti.

Voimaantumisympäristöä parhaimmillaan.

Kompastelin, pahasti

Se lokakuinen päivä oli sädehtivän kaunis. Iloisena ajelin Rautalammin komeissa maisemissa kohti koulutustilaisuutta.

Olin innoissani, sillä pääsisin pitkästä aikaa kouluttamaan seurakuntien työntekijöitä, itseasiassa melko tuoreita kirkkoherroja. Johtamisviestintää, jee, lempiaihe!

Lisäksi saisin kuitata velkani entiselle esimiehelleni, Lapinlahden kirkkoherralle Lauri Jäntille, joka oli yksi koulutuksen suunnittelijoista. Lauri kävi puhumassa Muutoksen johtamisen kurssillani jo v. 2011 ja hurmasi opiskelijat konstailemattomalla ja asiantuntevalla tyylillään. Olin luvannut Laurille, että tulen vuorostani, kun on tarvis. Nyt vihdoin oli.

Minulla oli koulutustuokiolleni mielestäni tosi hyvä nimi: Johtamisviestintä – kirkkoherra koutsina, korvina ja keulakuvana. Olin totta kai selvittänyt oman osuuteni sijoittumisen kurssipäivän ohjelmaan. Olin kaivellut mediasta esimerkkejä kurssilaisten medianäkyvyydestä. Olin ollut jopa yhteydessä minua edeltäneeseen puhujaan hänen teemoistaan ja mahdollisista yhtymäkohdista. Kaikki näytti siis olevan kunnossa.

Vaan ei ollut.

Ongelma 1. Edellisen puhujan osuus oli ollut jotain muuta kuin olin ymmärtänyt. Pohjalla ei siis ollut suinkaan vuorovaikutteista työpajaa vaan powerpoint-tykitystä.

Ongelma 2. Em. syystä kurssilaisilla oli valtava puhumisen ja jakamisen tarve. Olin jo ehtinyt unohtaa, että sellaisia seurakuntien työntekijät ovat, varsin ilmaisuvoimaisia.

Ongelma 3. Olin vielä sen verran tuore opetushommissa, että en osannut säätää aineistoani lennossa juuri tämän ryhmän tarpeisiin. Olisi ilman muuta pitänyt keskittyä vain muutosviestintään, koska se mietitytti ja puhutti kirkkoherraporukkaa erityisesti.

Kaksituntiseni oli järkyttävän raskas ja sirpaleinen. Minulla oli aineistoa aivan liikaa ja liian vähän aikaa ryhmätehtäviin, niitten purkamisesta puhumattakaan. Jälkeenpäin ajatellen oikeastaan muuta ei olisi tarvittu kuin hyvin johdettu keskustelu.

Kotiin ajellessa oli pakko pysähtyä tähän maisemaan hiukan hengittelemään. Lohduttauduin ajattelemalla, että olin vain yksi pieni osa Kirkon koulutuskeskuksen ja Kuopion tuomiokapitulin hienosti rakentamaa johtamiskoulutuskokonaisuutta. Mutta kaihersi se kovasti, epäonnistumisen tunne. Ja ihan kuin koko yliopiston mainekin olisi ollut minun harteillani, kauppatieteiden laitoksesta puhumattakaan.

Tuosta on siis jo kaksi vuotta mutta yhä jurppii. Tuoreista kirkkoherroista on tullut kypsempiä kirkkoherroja ja uskon, että he ovat taitavia johtajia ja viestijöitä omissa yhteisöissään eri puolilla Suomea. Minut he ovat (toivottavasti!) unohtaneet jo kauan sitten.

Miksikö kirjoitan tämän juuri nyt? Siksi, että Lauri Jäntti väittelee teologian tohtoriksi yliopistossamme 24.11.

Lauri on ehkä paras esimies, joka minulla on ikinä ollut – kuunteleva, perehtyvä, kannustava, positiivinen, kehittämishakuinen. Ja hurjan innostunut viestinnästä. Jos Laurin luo meni idean kanssa, hän piti sitä aina hyvänä ja lisäsi siihen vielä jonkun uuden, inspiroivan näkökulman. Hän palkkasi minut Ylä-Savoon viestinnän kehittämisprojektiin heti väitökseni jälkeen kymmenen vuotta sitten ja auttoi kasvamaan opettajaksi.

Siksi harmittaa, että piti noin pahasti kompastella.

Saisinkohan vielä toisen mahdollisuuden?

Lauri Jäntin kanssa vetämässä Soutajista surffaajiksi -viestintäseminaaria
Iisalmessa 13.11.2009. Kuva: Erja Vaarala.

Tutkimuksen ja opetuksen liitto

Olen onnekas. Kun suuresti rakastamani Leading and Managing Change -kurssi päättyi toukokuun alussa, olen saanut keskittyä taas jonkin aikaa tutkimukseen. No touko-kesäkuu meni kyllä arviointien parissa varsin tiiviisti ja heinäkuussa lomailtiin mutta alkusyksy oli mahtavaa tutkimusaikaa.

Kun aloitin nykyisessä työssäni seitsemän vuotta sitten, en ihan vielä tajunnutkaan, miten paljon opetus ja tutkimus, tutkimus ja opetus, rikastavat toisiaan. Ei toista ilman toista.

Alkusyksystä olen saanut pohtia ja kirjoittaa uusia tutkimussuunnitelmia ja viimeistellä artikkelikäsikirjoituksia. Tutkimme myös yhdessä kasvatustieteilijöitten kanssa viimevuotisen markkinointi- ja yhteisöviestinnän kurssini opiskelijoitten opiskelukokemuksia ja oppimistuloksia flippaamisen ja tutkivan oppimisen viitekehyksessä. Tavoitteena on sen paperin kanssa päästä arvostetun International Communication Associationin konferenssiin Prahaan toukokuussa. Peukut pystyyn!

Viestinnän tutkimusta Lontoossa ja Helsingissä

University of the Arts London, Chelsean kampus.

Lokakuussa kävin Lontoossa Euroopan viestinnän tutkijoitten konferenssissa. On jo opetuksenkin takia erittäin tärkeää tietää, mitä tällä hetkellä tutkitaan. Konferenssi heijasteli myös maailmanpoliittisia ajankohtaisuuksia, kuten mediasuhteita ja luottamuksen rakentamista ”totuudenjälkeisenä” (post-truth) aikana. Konferenssin luovuus-teemasta johtuen mukana oli myös ei-niin-perinteisiä tapoja lähestyä yhteisöviestintää, käsiteltiin esim. visuaalista tarinankerrontaa ja imagonrakentamista. Ajankohtaisaiheista kiinnostavin oli ehkä työyhteisön verkkoympäristössä tapahtuvaa huonoa käytöstä, jopa kiusaamista, käsittelevä esitys. Oma esityksemme perustui taitavan graduntekijäni Tiina Wemanin aineistoon ja käsitteli esimiesviestinnän vaikutusta organisaation innovatiivisuuteen.

Koska olimme fyysisesti University of the Arts Londonin tiloissa, meille oli järjestetty erilaisia luovia työpajoja alan huippuosaajien kuten taidepedagogien Laura Carew’n ja Joshua Y’Barbon johdolla. Miten virkistävää tutkimusesitysten lomaan! Ja konferenssi-illallinen Parlamentin alahuoneen tiloissa Thames-joen rannalla ei ihan kohta unohdu.

Kävin lokakuussa myös Helsingissä toisen viestinnän tutkijoitten järjestön, ECREAn, seminaarissa, missä teemana oli erityisesti teknologiavälitteinen viestintä. Keynote-puhujat olivat aika kovan luokan tutkijoita – Bart van den Hooff Hollannista on mm. International Communication Associationin yhteisöviestinnän divisioonan puheenjohtaja ja Jennifer Gibbs Kaliforniasta Academy of Managementin yhteisöviestinnän ja tietojärjestelmien divisioonan tuore puheenjohtaja. Jo Gibbsin virtuaaliyhteisöjä käsittelevän esityksen vuoksi kannatti Helsinkiin mennä.

Professori Jennifer Gibbs.

Tutkimuksesta opetukseen

Sekin tässä opetuksen ja tutkimuksen liitossa on mainiota, että kun jatkuvasti jollain saralla joutuu venyttelemään rajojaan, on lohdullista palata jonkun sellaisen asian pariin, jonka jo osaa. Vuosi sitten paukuttelin rajojani ensimmäisen flipatun kurssini kanssa. Nyt, kun on tullut haetuksi EU-rahoitusta (hengästyttävä prosessi!), tuntuu mukavalta ja turvalliselta käynnistää flipatun kurssin toinen kierros sellaisen tematiikan kanssa, jonka tuntee läpikotaisin.

Ja on tässä tullut tehdyksi uusia pedaopintojakin. Verkko-opetuksen asiantuntijavalmiudet -kokonaisuus (10 op) sujahti vuosiohjelmaan yllättävän kivuttomasti ja tarjoaa konkreettista tukea erityisesti siihen prosessiin, kun viestinnän kurssini viedään Avoimen yliopiston tarjontaan. Meidän pitäisi kaikkien tuottaa reippaasti kursseja myös Avoimeen mutta en ole halunnut lähteä siihen ennen kuin hankin enemmän oppia aiheesta.

Loppukevennys: Jos olisin sinkku, alkaisin katsella kumppania kasvatustieteilijöitten suunnalta. Kaikki kolme alan tutkijaa, joitten kanssa olen tehnyt yhteistyötä, ovat aivan huipputyyppejä. Se ei voi olla sattumaa, eihän? Upeita herrasmiehiä, jotka tekevät, mitä lupaavat (ja enemmänkin!), sovitussa aikataulussa. Ilmaisevat itseään selkeästi mutta diplomaattisesti. Suhtautuvat arvostavasti toisten tekemisiin. Ja ovat vielä huumorintajuisiakin! No onneksi minulla on jo tuollainen mies mutta kasvatustieteilijöille: Kauan jatkukoon tutkimusyhteistyö!

Taitava opettaja – minäkö?

Olipas melkoisen unohtumaton päivä eilen.

Lukuvuoden avajaiset ja uusi käytäntö: ei Kuopiossa juhlaa ollenkaan, ainoastaan Joensuussa. Ensi vuonna sitten toisin päin.

Aurinkoinen päivä ajella. Avajaisjumalanpalveluksessa oli paljon väkeä. Joensuun kirkko on tavattoman kaunis, en ole ennen käynyt.

Puheissa ja teksteissä vahvasti esillä vastuullisen sanankäytön teema. Rovasti Petri Karttunen: "Millaisia fariseuksia olemme me, jotka muistutamme muita oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja heikoimpien auttamisesta, mutta sivuutamme nämä arvot pian yhteistuumin, kun pelkäämme omien etujemme ja rauhamme olevan uhattuina."

Kahvit ihanassa Kauppaneuvoksen kahvilassa. Taitokorttelissa olisi ollut paljonkin kiinnostavaa mutta lompakon onneksi ei ollut aikaa tehdä lähempää tuttavuutta. Pitänee palata tuonne, kun marraskuussa opetan Joensuussa. Kiitos paikallisopastuksesta Mirjami-kollegalle!

Joensuussa on upea kampus – tiivis, oikea kampus täynnä elämää, varsinkin eilen, kun yliopiston virallisten lukuvuoden avajaisten jälkeen alkoi opiskelijoitten Kampusrysäys.

Pitkä hikinen odotus avajaisjuhlassa sydän pamppaillen. Kello oli jotain 15.30 ennenkuin tuli meidän vuoromme. Sen verran hermostutti, että juhlapuheet menivät ohi ja niihin piti palata jälkeenpäin. Taidokkaasta, eläytyvästä ja energisestä JOY-kuorosta sensijaan osasin nauttia suuresti.

Ennen kesälomia saimme tietää Taitava opettaja -palkinnosta: Minna Ruokonen (vieraat kielet ja käännöstiede), Satu Tuomainen (kielikeskus), Terhi Saaranen (hoitotiede) ja minä. Tapasimme kesäkuussa Skypellä ja elokuussa kasvokkain ja teimme avajaisiin yhteisen puheen.

Olisi ollut varmasti helpompaa ja nopeampaa tehdä puhe yksin. Mutta kuten niin usein opiskelijoille perustelemme: ryhmässä on hauskempaa ja tuotos on enemmän kuin osiensa summa. Juuri niin se meni. Oli valtavan rikastuttavaa tutustua näihin osaaviin kollegoihin.

Ensin keräilimme opetusmyyttejä Padlet-seinälle ja sitten mietimme, miten niitä opetuksessamme murramme. Etsimme Finnasta vanhoja yliopistokuvia. Aikamoisia helmiä löytyikin, kuten tämä kuva arkkitehtiopiskelijoista 1920-luvulta. Kontrastiksi liitimme settiin kuvia omasta virkeästä ja yhteisöllisestä arjestamme. Kukaan meistä ei tee työtä yksin vaan monenlaisissa verkostoissa. Itse koen, että opetuspalkinto kuuluu kauppatieteiden laitoksen huippuaktiiviselle operyhmälle, joka noin kerran kuussa kokoontuu miettimään erilaisia pedagogisia kysymyksiä.

Ilmeisesti puhe onnistui mukavasti, sillä olemme saaneet siitä runsaasti myönteistä palautetta tutuilta ja tuntemattomilta. Myös juhlapuhuja, Opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen kiitti meitä erikseen.

Avajaisten jälkeen piti kiirehtiä kahville, koska Terhin ja Satun oli jouduttava Kuopion kampukselle menevään bussiin. Minulla oli myös oman laitoksen työkavereitten kanssa tapaaminen, jonka hedelmiä päästäneen katsomaan Tutkijoiden yössä 29.9. ;) Kauniin kahvipöydän äärellä olisi kyllä nautiskellut pitempäänkin.

Auringonlaskua kohti kotiin ajellessamme rupesin suorastaan hellämieliseksi ajatellessani, että minusta ei ikinä pitänyt tulla opettajaa, koska perheessä oli sitä lajia jo riittävästi, useammassa sukupolvessa.

Ja oikeastaan yliopistotyöni alkoi Joensuusta, sillä v. 1987 olin ensimmäisen kerran mukana yliopistotiedottajien talvipäivillä, jotka tuolloin pidettiin juuri Joensuussa. Meistä otettiin yhteiskuva Carelian rappusilla. Nyt samassa talossa, eri merkeissä. Vähän samanlainen tunne kuin silloin, kun Jyväskylässä ennen väitöstilaisuuteni alkamista katselin ikkunasta alakouluani. Sama paikka, eri tunnelma, ja kovin monta vuotta elämää välissä.

Eikä tässä vielä kaikki: tänä aamuna töihin tullessani sain omalta laitokselta näin upeat kukat <3 Kyllä kelpaa <3

Juttu lukuvuoden avajaisista

Taitavien opettajien puhe

Inspiraatiota Suomen kauneimmalta kampukselta

Missä on Suomen kaunein kampus?

No Vaasassa tietenkin! En toki ole mitenkään jäävi tätä arvioimaan, työskentelinhän Vaasan yliopiston viestintäpäällikkönä vuoteen 2001 eli Kuopioon muuttoomme asti ;)

Viimeisenä työnäni järjestin tiedekirjasto Tritonian vihkiäiset, mukana myös presidentti Tarja Halonen. Työparini kaupunginkansliasta kutsuttiin Linnan juhliin, minua ei. Mutta eipä kutsuttu myöskään kaupunginjohtajaa eikä rehtoria – niin tarjamaista huomioida arjen työmyyrät mieluummin kuin johtajat.

Tämä oli minun ensimmäinen Pedaforumini – johan tuo oli aikakin. Meillä oli Itä-Suomen yliopiston kollegoitten kanssa oma teemaryhmä flippauksesta. Valotimme yliopiston käänteisen oppimisen kehittämistyötä eri näkökulmista. Puhuimme sekä omista kursseistamme että flippauksen tutkimuksesta.

Lisäksi Mirjami Ikonen ja Teuvo Kantanen kertoivat kauppatieteiden opetuksen teemaryhmässä siitä, miten tutkivan oppimisen pedagogiikkaa on käytetty kauppatieteiden kursseilla ja muillakin meikäläisillä oli kaikenlaista työpajaa ja muuta roolia. Ei sitä nyt Vaasaan asti lähdetä pelkällä turistimeiningillä!

Vas. kaikkien yliopistomme flippareitten "isä", yliopistonlehtori Markku Saarelainen sovelletun fysiikan laitokselta, yliopistonlehtori Erkki Pesonen tietojenkäsittelytieteestä, yliopistotutkija Vesa Paajanen ympäristö- ja biotieteistä, minä kauppatieteistä ja tutkijatohtori Erkko Sointu kasvatustieteistä. Kuva: Minna-Maarit Jaskari.

Pedaforumin kokonaisuus oli ensikertalaiselle melko hengästyttävä. Miten ihmeessä onnistuisi valitsemaan kaikkein antoisimmat teemaryhmät? Ei mitenkään; hieman arpapeliähän se on usein tutkimuskonferensseissakin. Aina ei myöskään mahtunut sinne, minne olisi halunnut, kuten Opiskelijoitten ohjaus ja kasvu -sessioon. Ja kävi niinkin, että kun meni hiukan happamena ja "taas-yksi-digi-sitä-sun-tätä"-mielellä kuulolle niin teemaryhmä olikin todellinen helmi.

Taidan olla jossain määrin visuaalinen ihminen, sillä minua puhutteli hyvin vahvasti Janne Niinivaaran ja kumppaneitten (Helsingin yliopisto) esitys Kolme ovea digitaalisuuteen. Mihin asemoin itseni ja kollegani suhteessa opetuksen digitalisaatioon: seisonko teräsovella, tammiovella vai lasiovella? Jos se ovi on teräsovi (konflikti, vastarinta), miten voin pienin askelin auttaa itseäni – tai kollegaa – eteenpäin kehitystyössä? Tai toisessa ääripäässä – jos digiloikka on jo otettu ja ollaan lasiovella, miten levittää digiosaamista ja innostusta koko yhteisöön? Mallin avulla voidaan hahmottaa digitaalisuuden pedagogisia, sosiaalisia, teknologisia ja kasvua tukevia ulottuvuuksia.

Toisena teemana nostan Pedaforumista esiin uumajalaisen Katarina Winkan keynoten, jonka aiheena oli opetusportfoliot ja pedagogiset uramallit. Winkan mukaan ammattiopettaja toimii aivan samoin kuin ammattitutkijakin: työllä on tavoite, hän tekee perusteltuja valintoja niin menetelmien kuin valmistelun, analyysin ja esittämisenkin suhteen sekä lopulta dokumentoi tulokset, viestii niistä ja käyttää vertaisarviointia. Winkan mukaan erinomaiset opettajat vaikuttavat yliopistokoulutuksen kehittämiseen kaikilla tasoilla: he osaavat opettaa (tekemisen taso), heillä on pedagogista erityisasiantuntemusta (tietämyksen taso) ja he myös tuottavat tutkimustietoa ja viestivät siitä (tutkimusviestinnän taso).

Kolmanneksi voisi mainita huumorin merkityksen asiantuntijafoorumilla. Ihan viimeinen teemaryhmä, johon osuin, oli nimeltään Digitaalisen oppimisen ja opettamisen kurssitoteutuksia sekä kokemuksia. Koko sessio oli erinomaisen onnistunut ja hauska, aiheina etäosallistujat lähiopetuksessa (Laura Lappalainen, Vaasan yliopisto), yhteistoiminnallinen fysiikan opiskelu (Pekka Koskinen, Jyväskylän yliopisto), itsearviointi matematiikan massakurssilla (Jokke Häsä ja Juuso Nieminen, Helsingin yliopisto) sekä – sokerina pohjalla – henkilökohtainen digiloikka (Olli-Pekka Penttinen, Helsingin yliopisto).

Lauralta jäi mieleen riskien kartoituksen tärkeys. Ensinnäkin opettajalle on hyödyllistä olla itse opiskelijan roolissa – se lisää ymmärrystä huomattavasti. Riskien kartoittamisella (ohjelmisto ei toimi, ääni ei kuulu, yhteys pätkii, opiskelijan laitteissa on sählää, tallennus epäonnistuu...) niitä voi ennakoida ja tehdä varasuunnitelmia. Opettaja joutuu miettimään mm. näitä: Miten suunnitella opetustilanne, jossa on kolme kohderyhmää: luokkahuoneessa läsnäolevat, etänä läsnäolevat ja tallenteita katsovat? Mikä on lähiopetuksen lisäarvo? Hyödyntävätkö opiskelijat tallenteita?

Pekan esityksen "pihvi" oli arviointi. Formatiivisen arvioinnin avulla on onnistuttu sitouttamaan opiskelijat paremmin opiskeluun koko fysiikan kurssin ajaksi. Lisää aiheesta Yliopistopedagogiikka-lehden artikkelista Laatuaikaoppiminen – vuorovaikutteista ja yhteistoiminnallista fysiikan opiskelua.

Jokke ja Juuso olivat otsikoineet esityksensä "Hurjaa hippimeininkiä!" – kommentti oli opiskelijalta, joka hämmentyi kuullessaan, että kurssiarvosana perustuu itsearviointiin. Kokeettomuus oli vähentänyt opiskelijoitten stressiä ja rohkaissut syväoppimiseen, vastuun ottamiseen omasta opiskelusta ja sisäisen motivaation kehittymiseen. Toki kaiken pohjana oli yksityiskohtainen osaamistavoitematriisi, joka kertoi, mitä pitää oppia ja osata tietyn arvosanan saadakseen.

And last but not least – Olli-Pekka Penttisen henkilökohtainen digiloikka oli ihan mahdottoman hauska. Olli-Pekka opettaa pelkästään verkossa ja sai ainakin minut vakuuttuneeksi siitä, että verkossa voi luoda todella hienoja vuorovaikutustilanteita. Haasteena on verkkokurssien lyhyt elinkaari ja raskas päivitysvaatimus, joten avuksi tarvitaan teknistä ja pedagogista tukea. Olli-Pekan mukaan "Moodlen kanssa voi elää nyt ihan hyvin" (helpotuksen huokaus, se ei olekaan enää yhtäkuin Neuvostoliitto, kuten kerran kuulin luonnehdittavan!). Olli-Pekka puhui myös kauniisti positiivisen palautteen merkityksestä opiskelijalle ja siitä, miten verkossa on mahdollista tehdä oppiminen näkyväksi.

Olli-Pekka Penttinen: Verkko-opetuksen muutos yksinäisestä puuhastelusta yhdessä tekemisen kulttuuriin.

Pedaforumin runsaudensarvesta jäi ehkä päällimmäiseksi tämä ääneen lausuttu huomio: vaikka kaikki ei aina mene niinkuin Strömsössä niin ilmapiiri on tärkein. Pätee myös oppimistilanteisiin.

Vaasan seminaarijärjestäjät toivat hienosti esiin kaksikielisen, merellisen kaupungin rikkauksia: ennakko-ohjelmassa oli käynti Strömsössä ja Raippaluodon sillalla, saatiin tutustua Kuntsin taidemuseoon ja Strampenin ravintolassa saaristolaisherkkuihin ja ruotsinkielisiin juomalauluihin. Kiitos, ahkerat, erityisesti Anu Ylitalo! Sääkään ei olisi voinut olla komeampi: pelkkää aurinkoa.

Olemme toki käyneet Vaasassa varsin tiheään kuluneitten 15 vuoden aikana mutta aina loma-aikoina, jolloin yliopistolla on hiljaista. Oli tosi hauskaa törmäillä kampuksella vanhoihin tuttuihin. Kaikkien nimet eivät aivan välittömästi muistuneet mieleen mutta kasvot sentään! Ja kiitos lounasseurasta, johtamisen professori ja palkittu pedagogi Riitta Viitala – ihan kuin näitä viittätoista vuotta ei olisi välissä ollutkaan <3

P.S. Pedaforumin kaikki abstraktit täällä. Ja ensi vuonna Turkuun 15.-16.8.!

Seuraajiani Vaasan yliopiston viestinnässä: tutkimusviestinnän asiantuntija Riikka Kalmi ja markkinointi- ja viestintäpäällikkö Tarja Gromov.

Viestinnän työtilat ovat nykyisin ihanassa Puuvillatalossa.

Vaihto-opena Suomessa

Viimeksi kirjoitin kokemuksistani Ranskan Lillessä helmikuussa. Nyt oli vuoro Ranskan-kumppanimme tulla meille päin.

Estice Business Schoolin akateeminen rehtori Elena Choquet Lillestä on käynyt laitoksellamme Erasmus-vaihdossa jo viidesti. Elena on kulttuurienvälisen viestinnän huippuasiantuntija ja aiheena oli nytkin monikulttuuristen tiimien johtaminen.

Tällä kertaa ilmassa oli suurta haikeutta, sillä Elena jää eläkkeelle kesällä 2018 ja tämä oli todennäköisesti hänen viimeinen Kuopion-visiittinsä. Yksi opiskelijoista tosin kirjoitti palautteessaan: "I think it is too early for her to retire if she is this good at what she does."

Elena on kotoisin Manchesterista mutta hän on asunut Ranskassa jo 37 vuotta. Opiskelijat nauttivat suuresti hänen natiivienglannistaan, huumorintajustaan ja toiminnallisista opetusmenetelmistään, kuten roolileikeistä.

Sain nähdä Elenan kurssipalautteet ja ne ovat huikeita. Ryhmän 22 opiskelijasta 21 antoi Elenalle täyden kympin kurssista, yksi antoi kahdeksan. Yleistä tyytymättömyyttä herätti vain se, että kurssi oli liian lyhyt – kolme intensiivistä päivää.

Näissä palautteissa tiivistyy olennainen: "Elena, you are one of the best professors that have ever taught me. You are great! All the best!" "To be honest this was the best course I have had in my university career during 4 years!"

Tässä testataan reviirien rajoja. Vietnamilainen päästää vieraankin paljon lähemmäksi kuin suomalainen.

Professorimme Päivi Eriksson aloitti yhteistyön Estice Business Schoolin kanssa ja minä "perin" muutoksen johtamisen kurssin häneltä ja vierailin ensimmäisen kerran Lillessä v. 2011. Sittemmin Lillessä on käynyt myös kolme muuta kollegaa, joten vaihto ei ole ollut vain minun varassani. Meille päin Lillestä on tullut ainoastaan Elena, koska hän on niin mielellään halunnut tulla. Nyt haasteenamme onkin löytää hänelle seuraaja.

Elenan vierailun päätteeksi kävimme kaksin syömässä Puijon torniravintolassa upean Puijo-menun, joka hurmasi täysin ranskalaiseen keittiöön tottuneenkin. Ja ne maisemat! Juttelimme myös vuolaasti yhteistyömme tähänastisista kokemuksista ja sen jatkosta.

Elena Choquet ja Managing Intercultural Teams -kurssin opiskelijat.

On hirveän sääli, että meillä ei ole laitostasolla resursseja ulkomaansuhteitten suunnitelmalliseen ja pitkäjänteiseen hoitamiseen. Meillä on vaihtosopimuksia vaikka miten paljon mutta hyvin vähän opettajavaihtoa. Tarvitsisimme kuitenkin erityisesti kanditasolle lisää englanninkielistä opetusta, jotta saisimme enemmän tarjontaa vaihto-opiskelijoille. Niin varmistettaisiin se, että myös omat opiskelijamme pääsevät jatkossakin vaihtoon.

Mitkään vuorovaikutussuhteet eivät synny itsestään vaan niitten luominen ja ylläpitäminen vaatii työtä – ja myös rahaa, jotta ihmiset voivat matkustaa tapaamaan toisiaan.

Ei olisi myöskään haitaksi, jos yliopisto-, tiedekunta- tai laitostasolla olisi linjaus siitä, miten ulkomaanvaihdot määritellään opettajien työsuunnitelmissa. Useimmitenhan ulkomaille mennään opettamaan kurssia, jota pidetään myös kotona, mutta harvoin kurssi istuu ulkomaankontekstiin ilman työtä ja säätöä. Lisäksi sitä kautta tulee tietysti myös yksi opetusryhmä lisää, arvioitavia tehtäviä ja luettavia esseitä.

Viikon intensiivinen opetus käy voimille, kotona sama kurssi pidetään monen viikon aikana. Voimille käyvät myös tietotekniset haasteet, kielitaito-ongelmat, kulttuurien välisiin eroihin liittyvät kysymykset, matkustaminen, joskus ilmastokin. Eikä aina ole mitään herkkua syöksyä maailmalle keskeltä runsaita kotoisia työvelvoitteita tai perhe-elämän kiemuroita.

Ulkomaisen opettajavieraan isännöiminen on oma lukunsa. Junailet kurssin ajoitukseen, opetustiloihin ja kurssi-ilmoittautumisiin liittyviä järjestelyjä. Hoidat hotellivarauksia ja kyytejä, esittelet kaupunkia, järjestät iltaohjelmaa. Monissa muissa maissa ollaan huomattavasti vieraanvaraisempia ja avokätisempiä kuin meillä Suomessa. Suhteet eivät toimi, jos emme osaa tai jaksa pitää vieraistamme hyvää huolta.

Kaikesta edellisestä huolimatta olimme Elenan kanssa hyvin yksimielisiä siitä, että Erasmus-vaihdot rikastuttavat valtavasti sekä opettajien että opiskelijoiden elämää. On surkeaa, jos niiden arvoa ei ymmärretä eikä niihin anneta niiden vaatimia voimavaroja. Silloin käy niin, että nekin harvat, jotka haluavat ja osaavat ulkomaansuhteita vaalia, uupuvat töittensä alle, ja uusia ulkomaanyhteyksiä ei koskaan ehditä etsiä, löytää ja huoltaa.

Tässä maailmassa ei kuitenkaan ole yhtään liikaa kulttuurienvälistä ymmärrystä, eihän.