Miksi kehittää työyhteisön sisäistä viestintää

Tämä teksti sai alkunsa Twitteristä, missä tuumailtiin, ettei työpaikan yksisuuntaisissa infotilaisuuksissa ole järkeä vaan ne ovat kaikkien ajanhukkaa. Siinä yhteydessä minulta pyydettiin enemmän tietoa aiheesta mutta vaikea on lyhyesti vastata. Ryhdyin siis kirjoittamaan.

No ensinnäkin yhteisöissä tarvitaan monenlaista viestintää ja monia kanavia. Ne yhteiset, usein kovin yksisuuntaiset tiedotustilaisuudet varmistavat, että suurin osa ihmisistä saa suunnilleen samansisältöisen tiedon samaan aikaan. Yhteen kokoontumisella on myös yhteisöä vahvistava tehtävä. Mennään tiistaiaamuisin sinne firman aamuinfoon, vaikka vähän muristen, se on osa meidän yhteisiä viikkorutiineja ja työtapoja. 

Viisautta olisi tietysti mahdollisimman pian yhteisten infojen jälkeen avata niitten sisältöä pienemmissä tiimeissä: mitä tämä tarkoittaa juuri meidän porukan työn kannalta. Tai mahdollistaa muuten kysymysten esittäminen ja niihin vastaaminen.

On muuten todettu, että varsinkin muutostilanteissa – ja onko organisaatioitten elämässä nykyisin muuta kuin muutosta? – nämä säännölliset, yksisuuntaisilta vaikuttavat katsaukset ovat erittäin tärkeitä ihmisten muutosymmärryksen lisäämiseksi ja muutosahdistuksen helpottamiseksi.

Usein vieläkin kuvitellaan, että tieto siirtyisi sellaisenaan puhujalta kuulijalle. Ei siirry. Jos nyt ajatellaan vaikka em. yhteistä infotilaisuutta niin puhujan tunnetila, äänenkäyttö, sanaton viestintä, esitysaineisto, teknologia jne. vaikuttavat viestin välittymiseen, samoin vastaanottajan motivaatio, asenteet, kiire, ravitsemustila, teknologia jne. Jos infoa kuunnellaan ryhmässä, myös ryhmän yhteinen kokemus ja asenteet vaikuttavat. Toki on pyrittävä selkeään ja ymmärrettävään viestintään mutta kaikessa viestinnässä on aina myös tuo vastaanottajapuoli ja vastaanottajan vastuu.

Viisas organisaatioviestintä on mietittyä ja monikanavaista. Asiantuntijat ovat oivaltaneet viestintävastuunsa ja eri kanavien soveltuvuuden eri tarkoituksiin. Ikäviä uutisia ei esimerkiksi sähköpostitella vaan ne kerrotaan ajan kanssa ja kasvotusten. Ns. virallinen viestintäjärjestelmä on helppokäyttöinen, vastuunjaot selkeät ja väki koulutettu ja motivoitu viestimään. Nykyisin tuntuu olevan tärkeää tavoitella julkisuutta some-kanavissa, mediassa ja organisaation ulkopuolella ja kaikkein tärkein eli oma väki unohdetaan. Tähän jos mihin toivoisin ryhtiliikettä.

Palatakseni alun kysymykseen: sen sijaan, että jättäisimme yhteiset infot vaikka videomateriaalien varaan (moniko niitä oikeasti katsoo – paitsi, jos ne on tehty erityisen kivasti ja luovasti), kehittäisin vahvasti sekä niitä että työyhteisöviestinnän muita kanavia ja prosesseja. Monet ovat jääneet korona-aikana todella yksin, yhteenkuuluvuuden tunnetta ei ole nimeksikään, uudet työntekijät eivät ole päässeet tutustumaan työtovereihinsa ja pelkästään faktapohjainen teams-kokoustaminen ei liitä ihmistä yhteisöön eikä motivoi. 

Ellet sitten satu kuulumaan siihen yhdeksään prosenttiin työntekijöistä, jotka eivät tarvitse eivätkä arvosta työyhteisön epämuodollista viestintää. Saksalaisen tutkimuksen mukaan (Koch & Denner, 2022) vain tuon verran oli työyhteisöissä heitä, joille riitti pelkästään työasioista puhuminen.

Meistä useimmista muista olisi aika kiva, jos joku edes joskus kysyisi, mitä kotiin kuuluu.

Laukkaa uralla

Ratsastin nuorena, ja vielä nuorena aikuisenakin. Lasten jälkeen alkoi huimata –  ja pelottaa – entä jos satutan itseni! Eikä sitä aikaakaan oikein enää ollut. Ura on minulle kuitenkin ollut aina ennen muuta kavioura, se painauma, mitä pitkin ratsastustunnilla kierretään kenttää tai maneesia.

Työura-ajattelun yhdistin pitkään aloihin, missä on tavanomaista edetä asiantuntijasta johtotehtäviin, kuten vaikka liike-elämässä. Opettajaperheen lapsena – ja lapsenlapsena – näin läheltä paljon ahkeraa ja vaativaa kehittämistyötä mutta uralla etenemisestä ei meillä puhuttu, koska se ei ollut millään tavalla relevanttia. 

Tätini sanoi kerran äidistään eli mummostani, että hänelle oli ura aina niin tärkeä. Muistan hämmästelleeni: Opettajalle? Ura?

No sittemmin olen todennut, että on sellaisiakin opettajan töitä, missä voi puhua uralla etenemisestä. Jokin aika sitten havahduin siihen, että kanssani samaan aikaan väitelleet ovat nyt professoreita. Sain oikein muistuttaa itseäni siitä, että olen jo yhden uran tehnyt ja edennyt viestintäammattilaisena johtotehtäviin. (Jos se eteneminen nyt ylipäänsä on niin tärkeää mutta vaikea on etenemismantralta yliopistossa välttyä, vaikka kuinka pitäisi omaa työtään itselle juuri oikeana.)

Yliopisto on jossain mielessä yhtä hierakkinen kuin eräät muutkin organisaatiot. Meillä valtaa käyttävät professorit, seurakunnissa papit, sairaaloissa lääkärit (katsokaa vaikka hyvinvointialueitten rakentamista!). Tutut professorinimitetyt ovat kertoneet, miten heidän uskottavuus- ja kiinnostavuuskertoimensa on kohahtanut korkeuksiin professuurin myötä.

Yliopistoihin on viime vuosina rakennettu omaa urapolkua opetukseen suuntautuneille. Itä-Suomen yliopistossa tämä polku oli aluksi varsin epämääräinen ja kriteerien sameuteen ja prosessin hämäryyteen otin kantaa itsekin. Olen iloinen, että prosessi on nyt tehty selkeäksi ja kriteerit avattu. Avainhenkilöitä kehittämistyössä ovat olleet henkilöstö- ja hyvinvointijohtaja Ulla Hurskainen ja akateeminen rehtori Tapio Määttä (kuvassa).

Toki olen kovin, kovin iloinen myös siitä, että sain itsekin tänä syksynä nimityksen vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi.

Siellä me istuttiin 17.11. Snellmaniassa, hallinnon neuvotteluhuoneessa, ruusuinemme ja puolukkakakkuinemme – kahdeksan vanhempaa uutta yliopistonlehtoria ja yksi vanhempi kliininen opettaja (lääkiksen tehtävänimikerakenne on hiukan erilainen kuin muilla). Oltiin vähän jäykkiä ja liikuttuneita ja juhlatunnelmaisia. 

Jokainen kertoi itsestään ja hankkeistaan ja hurjan paljon tuntui olevan kaikenlaista meneillään. Kävi selväksi, että me kaikki teemme aktiivisesti tutkimusta. Asetelma ei siis ole opetus TAI tutkimus vaan yliopistossa aina molemmat, painopisteet vain vaihtelevat.

Ura-sana on muuten kantana myös sanassa urautuminen. Sitä varokaamme! 

Itselleni kaksi vuotta verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorina on tuonut tervetullutta tuuletusta, työskentelyä superpätevän – ja hauskan! – opettajatiimin kanssa ja näköaloja kansainväliseen ja kansalliseen opetuksen kehittämiseen.

Tämä urautumisen estolääkitys loppuu omasta tahdostani vuodenvaihteeseen. Nyt koostamme fasilitaattorien toimintakertomusta ja suuntaviittoja eteenpäin. Niistäpä sitten jäljempänä mutta jaan vielä tässäkin linkin yhteen videoomme. Sen hahmot – Lasse Liitutaulumies, Hilma Himohybridi, Tiina Toivoton ja Oona Opiskelija – syntyivät aika näpäkästi ja etsimättä ja näitä klippejä on nyt tehty muutama. Ainakin meillä on ollut hauskaa, toivottavasti muillakin! (Tosin en tiedä, oliko varsinaisesti ilonaihe, kun yksi opiskelija sanoi, että hahmot ovat hyvin tunnistettavia.)

Luova ilottelu ehkäisköön urautumista jatkossakin!

Olkaapa hyvät.

Lisää arjen juhlistusta!

Mietinpä tässä vielä jo melkein lomatunnelmissa, että miksi meiltä puuttuu yliopistossa saavutusten juhlimisen kulttuuri. 

Olihan Kuopiossa juuri akateeminen superjuhla eli promootio, mutta se on niitä kerran elämässä -tapahtumia. Kaikki raaka työ, mitä arjessa tehdään tutkimusten ja tutkimusjulkaisujen eteen, otetaan ikäänkuin itsestäänselvyytenä – siitähän se palkka tulee! – ja korkeintaan joku kysyy, että mikä olikaan julkaisulehtesi Jufo-luokitus. Viime aikoina sentään on alettu tehdä julkaisuista mediatiedotteita.

Toisinkin voisi olla. Kyllä oli yliopistolaisella ihmettelemistä kaikessa siinä kivassa ja kauniissa, minkä viestintäalan ammattijärjestö ProCom ry rakensi jokavuotisen ProComma Academic -tutkimuskirjansa julkaisun ympärille. Toimitin tämän vuoden kirjan yhdessä Vaasan yliopiston viestinnän professorin Merja Koskelan kanssa. Prosessi oli pitkähkö – kevättalven 2021 ideoinnista kesäkuun 2022 julkistukseen. 

Kirjassa on 11 vertaisarvioitua artikkelia aiheesta Poikkeuksellinen viestintä, sivuja on 192. Teema syntyi pandemian inspiroimana mutta onhan tässä ollut muutakin poikkeuksellista viime aikoina. Siteerasin julkistustilaisuudessa toimittaja-pappi-Jussin äiti Hilkka Olkinuoraa: "Suomalaisten niskaan on romautettu lyhyen ajan sisällä kolme järkälettä: pandemia, planeetta ja Putin." Kirjaan saatiin vielä viime hetkillä Ukraina-artikkelikin, kiitos Pia Koivusen, Elina Melginin ja Päivi Tampereen ahkeroinnin. 

Professori Merja Koskela, entinen työtoveri Vaasan-ajalta, nykyinen tutkimuskumppani.

ProComin ajatus viestinnän tutkimuksen välittämisestä viestintäammattilaisille on kerrassaan hieno. Sen takana lienee ainakin osin jatko-opiskelukaverini, Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun viestinnän johtamisen professori Vilma Luoma-aho. ProComin pitkäaikainen toimitusjohtaja Elina Melgin on tohtori ja dosentti hänkin ja innokas tiedeviestinnän edistäjä. Tämän vuoden ProComma
Academic -kirja oli jo sarjan yhdeksäs.

Kirjan julkistus oli ammattijärjestön jäsentilaisuus ja se järjestettiin verkossa. Olimme Merjan kanssa paikan päällä ProComin toimistolla Helsingin keskustassa ja meitä huollettiin todella sydämellisesti. Matkustimme ja yövyimme ns. firman piikkiin. Julkkareitten jälkeen meidät kukitettiin runsain kesäkukkakimpuin. Nautimme herkullisen lounaan Eteläesplanadin Aleksanderplatsissa yhdessä julkaisun toimituskunnan kanssa. Mainiota oli tavata mm. väitöskirjaohjaajani Elisa Juholin kasvotusten pitkästä aikaa. Maljojakin kohotettiin! 

ProComma Academic 2022: Poikkeuksellinen viestintä. Kuva suurenee klikkaamalla.

Niin että olipa aika erikoinen kokemus keskellä arviointeja, konferenssiartikkeleja ja lomalle valmistautumista. Varsin tiukkaa puurtamista on yliopistoelämä usein. Ehkäpä johtamisessakin voisi ottaa paremmin huomioon sen, että niitä pieniä huomion ja juhlan hetkiä kaivataan, jotta arjessa jaksaisi.

Sama tietysti opetuksen puolella. Jee, saatiin opetussuunnitelmatyö valmiiksi yhdessä urakoiden! Vau, flippasit kurssin ensimmäistä kertaa – kova oli homma mutta hyvin taisi mennä!

Ei aina tarvita kukkia ja maljoja. Usein sekin riittää, että joku toinen huomaa ahkeran työn ja sen tulokset.

***

Täällä Itä-Suomen yliopiston tiedote Poikkeuksellinen viestintä -kirjasta sekä linkki kirjaan.

***

Mutta nyt – lasketellaan lomille, vedetään henkeä ja palataan hommiin uusin voimin elokuussa. Iloa ja valoa kesään!

Helppo verkko-opetus?

Yhä joskus hiilestyn, kun kuulen sanottavan, miten helppoa verkko-opetus on. Että aineistot vaan tuupataan verkkoon ja sitten opiskelijat yksinänsä niitä lueskelevat. Opetus hoituu kuin itsestään ja opettaja voi tehdä jotakin muuta (lue: tutkimusta).

Voihan verkko-opetus olla kai tuotakin mutta ei silloin ole juuri oppimisprosessia mietitty. Väitän, että laadukas verkko-opetus on vähintään yhtä vaativaa kuin luokkaopetus. Ehkäpä voisin tässä kertoa, millaisen kurssin sain juuri finaaliin. Kyseessä oli muutoksen johtamisen kurssi (Leading and Managing Change), osallistujina 28 maisterivaiheen opiskelijaa, kahdeksan eri kansallisuutta, 24 opetustuntia Zoomissa. 

Opiskelijajoukko oli aika heterogeeninen monella tavalla: erilaisten kieli- ja kulttuuritaustojen lisäksi opiskelijoilla oli hyvin vaihtelevasti työkokemusta, jotkut olivat työssään toteuttaneet jo hyvinkin vaativia muutosprosesseja. Siksi oli tärkeää, että ennen kurssin alkua jokainen kirjoitti lyhyen reflektiopaperin muutoskokemuksistaan. Tästä sain pohjaa ryhmien rakentamiseen: yritin muodostaa ryhmät niin, että niissä olisi monenlaista osaamista ja kokemusta. Tänä vuonna pyysin opiskelijoita myös kertomaan, jos halusivat, mikäli koronapandemia oli erityisesti koetellut, tai toisaalta Ukrainan sota.  

Toinen kurssin ennakkotehtävä oli esitellä itsensä kuvan kera Padletissä (tämä loistoidea kollegan, Sampo Mielityisen). Jokainen sai myös kertoa perheestään tai harrastuksistaan ja minä tietysti esittäydyin myös. Luottamuksen rakentaminen verkkokurssilla on joskus hankalaa ja siksi tämä oli minusta hyvä juttu. Monissa maissa yliopistokulttuuri on paljon hierakkisempi kuin meillä, joten minusta oli tärkeää helpottaa opettajan lähestymistä, mikä ei aina ole vaihto-opiskelijoille yksinkertaista. 

Tästä aloitimme: esittäydyimme Padletissä ennen kurssin alkua.

Kurssilla oli läsnäolovelvoite, kahdesti voi olla pois. Osallistuminen tarkistettiin Moodlen läsnäolotyökalulla, mikä osoittautui käteväksi. Olisin toki nähnyt Zoomin lokitiedostoista läsnäolot mutta siihen ei ollut tarvetta.

Olen flipannut lähes kaiken opetukseni ja tälläkin kurssilla opiskelijoilla oli ennakkolukemistoa. Zoom-tapaamiset koostuivat noin tunnin luennoista ja ennakkoaineistoihin perustuvista ryhmätehtävistä ja niiden purkamisesta. Avainteemoja olivat muutosjohtamisen arvot ja etiikka, muutosmallit, organisaatioitten kehittäminen (OD), resilienssi, muutosvastarinta ja muutosviestintä.

Ryhmillä oli kaksi tehtävää: työstää raportti lukupiirikokoontumisesta, jota varten he lukivat kaksi valitsemaansa kurssikirjan kappaletta, sekä laatia esitys muutosjohtamisen teemoja käsittelevien videoklippien perusteella (yhteensä 40 % kurssiarvosanasta). Yhteistä aikaa käytettiin myös näiden tehtävien käynnistämiseen. Tehtävänannot olivat aika väljiä ja jättivät tilaa omille pohdinnoille, kuten maisterivaiheessa kuuluukin, mutta herättivät hiukan hämmennystä kv opiskelijoissa, jotka ovat tottuneet vähän toisenlaiseen opiskelukulttuuriin. Tämä on toki ollut tilanne silloinkin, kun olen pitänyt tätä kurssia luokkaopetuksena.

Lukupiirityöskentelyä käytin nyt toista kertaa. Uef-kollegalta Tiina Sotkasiiralta sain sytykkeen lukupiireihin ja olen niistä aika innostunut. Varsinkin maisterivaiheessa opiskelijat pitävät kovasti tällaisesta ryhmävuorovaikutuksesta ja yhteinen keskustelu ja synteesin työstäminen luetusta on koettu hyödylliseksi.

Olen opettanut tätä kurssia monta vuotta ja neljästi Erasmus-vaihdossa Ranskan Lillessä, joten kokemusta jo on. Kaksi vuotta sitten tehtiin hätäinen digiloikka (viikko aikaa tehdä kurssista verkkoversio) ja vuosi sitten en tätä opettanut fasilitaattoripestini takia. Nyt mylläsin kurssin rakenteen, sisällöt ja menetelmät uusiksi. Jonkinlainen tuntuma toki on siitä, mikä toimi ja mikä ei, jännittävää on odottaa opiskelijoitten palautetta. He pääsevätkin nyt testaamaan yliopistomme uutta, Peppi-integroitua palautelomaketta.

On muuten mielenkiintoista, että englanniksi opettamista pidetään ihan samana kuin suomeksi opettamista. Minulla on taustalla kielitutkinto ja englannista paljon kokemusta eri yhteyksistä mutta olen silti tiukasti sitä mieltä, että äidinkielellä opettaminen on aivan eri asia. Yliopistossa englanniksi opettamista ei kuitenkaan noteerata miksikään ekstratyöksi esimerkiksi työsuunnitelmissa. Yksi ystävä sanoi muinoin, että ”bad English is the language of love” – toivottavasti se ei ole meillä opetuksen kieli. Monipuolisen kielitaidon hankkiminen on vuosien työ.

Maisteriopiskelijat ovat siitä kivoja, että heillä ei ole yleensä mitään ongelmia aikataulujen kanssa, kaikki tapahtuu juuri silloin kuin pitääkin, eli tosi sitoutuneita ja päteviä ovat. Vielä heillä on edessään kurssin päättökirjoitelman palauttaminen (60 % kurssiarvosanasta). Minua odottaa arviointi. Ryhmätehtävissä käytin vertaisarviointia eli kurssilaiset arvioivat toistensa esitykset. Lopullinen päätösvalta on minulla mutta kaikki saavat esityksistään myös kunnon vertaispalautteen. Päättökirjoitelmassa opiskelijoilla on myös itsearviointimahdollisuus ja yleensä maisterivaiheessa arviot ovat varsin realistisia.

Mikä oli ero luokkaopetukseen? Suunnittelun pitää olla vielä tarkempaa ja aktivointia mietittävä, jotta väki ei kaikkoa linjoilta muihin hommiinsa (tosin voivathan he kadota laitteilleen luokassakin). Välistä on raskasta puhua, kun ei näe kasvoja mutta toisaalta ryhmissä vieraillessani havaitsin, että niissä oli iloinen meininki ja hyvä tunnelma sekä useimmiten kamerat auki. Luokassa on toki helpompaa kohdistaa kysymyksiä opiskelijoille, kun näkee eleet ja ilmeet. Hiukan arkailua havaitsin tämän ryhmän kanssa, eivät olleet kovin hanakoita ottamaan puheenvuoroa yhteisissä tilanteissa, ryhmissä kylläkin. Yksi tämän kurssin hauskuuksia on aiemmin ollut oppimiskahvila jaettuine eväineen. Sitä en osannut verkkoon viedä.

Sen huomasin, että enemmän pitäisi ymmärtää kv opiskelijoitten taustoja. Nytkin Giuseppe kertoi, että heidän opiskelunsa Torinossa on pääasiassa luentojen kuuntelua ja massiivisten kurssikirjojen ulkoa opettelua. Huh! Toisaalta – yksi vaihdon idea on kai juuri siinä, että näkee, miten eri tavoin asioita voi tehdä.

Tähän lopetimme.

Piiasta professoriksi – Sirkka Sinkkosen hämmästyttävä tarina

Naistenpäivänä 2022 julkistettiin Kuopiossa Minna Kettusen kirjoittama kiinnostava kirja Piiasta professoriksi – Sirkka Sinkkonen ja palava tahto. Suunnittelin osallistuvani tilaisuuteen mutta aika hujahti lomailevien pikkutyttöjen kanssa. Tilasin kirjan kirjastosta heti siitä kuultuani ja juuri sain sen luetuksi.

Oivalsin vasta nyt, että olen tiennyt Sirkan koko sen ajan, kun olemme asuneet Kuopiossa – eli 20 vuotta. Samalla tajusin, että Sirkkahan oli silloin jo eläkkeellä terveyshallintotieteen professuuristaan.  Sirkka on siis näkynyt yliopiston elämässä monin tavoin monia vuosia eläköitymisensä jälkeen. Muistan hänet esimerkiksi vakituisena yliopiston lukuvuoden avajaisten osallistujana. Ja tokihan Sirkka ohjasi mm. väitöskirjoja vielä eläkkeelläkin, kirjan mukaan vuoteen 2012. 

Törmäsin Sirkkaan Snellmanian aulassa v. 2017, kun hän oli menossa Maria Ohisalon väitökseen. Sirkka hehkui intoa: "On tosi kiinnostava väitöskirja! Sosiologian väitös leipäjonoista!" Sirkka oli tuolloin jo yli 80-vuotias.

Koska olen tavannut Sirkan vasta hänen emeritaprofessorivaiheessaan, hänen tarinansa lukeminen oli äärettömän kiinnostavaa. En voi kuin ihailla hänen lahjakkuuttaan ja sitkeyttään – miten köyhästä ja kaltoinkohdellusta pikkutytöstä kypsyi tienraivaajanainen. Vaikka kasvuolot olivat monin tavoin ankeat ja raskasta työtä oli paljon, kohdalle osui onneksi myös viisaita kannustajia, jotka rohkaisivat älykästä nuorta naista eteenpäin. Opiskeluajan avainhenkilöinä mainitaan erityisesti sosiologian professorit Erik Allardt ja Elina Haavio-Mannila.

Sirkan suhtautuminen kynnyksiin tuntuu hyvin käytännölliseltä. Jos englanti oli ASLA-stipendiaatiksi pääsyn edellytys, piti opetella englantia. Jos sosiaalialan professuurin saaminen Kuopioon vaati tanssilattialla lobbaamista, piti järjestää naisten haku ja tanssia oikean ihmisen kanssa.

On hämmästyttävää, miten monessa asiassa Sirkka Sinkkonen oli monta kymmentä vuotta aikaansa edellä. Hän oppi jo 1960-luvulla stipendiaattina The Johns Hopkins -yliopistossa Baltimoressa tieteellisten julkaisujen kirjoittamisen ja julkaisemisen tärkeyden. Meillehän tämä ajattelu rynnisti tosissaan vasta paljon, paljon myöhemmin. Myös Sirkan opetusmenetelmät kuulostavat moderneilta –  oli kiinnostavia vierailijoita ja inspiroivia keskusteluja. Niin sanottu yliopiston kolmas tehtävä eli yhteiskunnallinen vaikuttaminen kävi nuoren yliopiston professorilta kuin luonnostaan – Sirkka järjesti mm. kolme naistutkimusta esittelevää Minna Canth -symposiumia ja lopulta sellainen pidettiin myös Minnesotan yliopistossa.

Sirkka Sinkkosen vaikuttamisen foorumit ja verkostot sekä kotimaassa että ulkomailla ovat niin moninaiset ja hengästyttävät, että lukijaa huimaa. Kuopion kaupunginvaltuustossakin 28 vuotta! Pitkäaikainen ystävä, tietokirjailija Outi Vuorikari tuumiikin kirjassa, olisiko Sirkalla vuorokaudessa enemmän tunteja kuin muilla, kun vaativan työn lisäksi aikaa löytyi kaunokirjallisuudelle, teatterille, konserteille ja kuvataiteelle. Sirkan akateeminen ura alkoi gradusta, jossa hän tutki diakonissojen työtä. Eläkkeellä hän antoi aikansa ja asiantuntemuksensa seurakuntatyöhön ja erityisesti diakoniatyön kehittämiseen.

Kirjassa kiinnitti huomiota myös se, miten Sirkka on kestinnyt kansainvälisiä vieraita omassa kodissaan. Ehkäpä hän karjalaisena oivalsi tämänkin: todelliset kumppanuudet syntyvät vasta, kun ihmiset kohtaavat ihmisinä.

Löysin kirjasta yllättävän paljon oman sukuni historiaa. Äitini Seija syntyi saman vuonna kuin Sirkka ja he lähtivät evakkomatkalle samoilta seuduilta. Pohjanmaan-kierroksen jälkeen äidin perhe palasi rajan tuntumaan Suomen puoleiseen Parikkalaan, missä äiti pääsi ylioppilaaksi. Isäni Matti oli Helsingissä töissä samoihin aikoihin samassa vakuutusyhtiössä kuin Sirkka – kunnes siirtyi yliopistomaailmaan, kuten Sirkkakin. 

Sirkan sitkeys ja ahkeruus, mitään pelkäämätön asenne ja tavoitteellinen uralla eteneminen muistuttavat taas isotädistäni Signestä, joka putosi tyhjän päälle sodan ja Viipurin luovutuksen jälkeen mutta eteni pankin pääkonttorin osastopäälliköksi. Niin Sirkalla kuin isotädilläni oli kiinnostavia miehiä elämässään mutta lopulta ei omaa perhettä. Kaukomaat tulivat molemmille tutuksi jo varhain ja molemmat olivat eri tilaisuuksissa usein ainoita naisia. Työyhteisöissään he vaativat todella paljon sekä itseltään että työtovereiltaan. Sirkan työtoverit kertovat kirjassa hänen tarkkuudestaan ja tiukkuudestaan yhteisten töiden viimeistelyssä. Muistan isotätini kuvailleen, miten kirjanpitovirhettä etsittiin pankin pääkonttorissa joskus pikkutunneille asti.

Me nykynaiset saatamme puhua lasikatoista mutta sanoisinpa kyllä, että nämä Sirkat ja Signet ovat murtaneet pikemminkin tiilimuureja. 

Kiitos siitä!

Väitöksen jälkeen

Olisipa tällainen opas akateemiselle uralle ollut vuonna 2007, kun väittelin – tai mielellään jo 2002, kun aloitin jatko-opintoja työn ohessa! 

Johanna Isosävi ja Camilla Lindholm julkaisivat viime vuonna kirjan Väitöksen jälkeen. Sain sen viimein Kuopion kirjastosta aikani jonotettuani ja onpa hyödyllinen paketti!

Isosävi on ranskan kielen dosentti Helsingin yliopistossa ja Lindholm pohjoismaisten kielten professori Tampereen yliopistossa. Kirjoittajien humanistitaustaa ei pidä kavahtaa, vaikka he itsekin sanovat, että kirja soveltuu parhaiten humanisteille ja yhteiskuntatieteilijöille. Käytänteet vaihtelevat tieteenaloittain mutta kirja on ehdottomasti hyödyllistä lukemistoa kenelle vain tohtoriksi mielivälle ja väitelleelle.

Kirja käy perusteellisesti läpi akateemisen elämän peruskiviä: tutkimushankkeitten suunnittelun ja rahoituksen metsästyksen, tuotteliaan julkaisemisen, tutkimukseen perustuvan opettamisen. Siinä annetaan vinkkejä kansainvälistymiseen ja jonglööraamiseen lukuisten eri tehtävien kanssa.

On ilo lukea kirjaa, jonka kirjoittajat todella tietävät, mistä puhuvat. On myös ilo lukea heidän omista tarinoistaan – mitä Isosävi tavoitteli post doc -kaudeltaan ja tutkijavierailuiltaan Lyonissa, ja miten Lindholm koosti onnistuneen hankehakemuksen. Mukana on myös muitten kokemusasiantuntijoitten ääniä ja urapolkuja ja dosentti, yliopistonlehtori Anne Nevgi on kirjoittanut luvun yliopiston monimuoto-opetuksesta.

Esimerkki kirjan käytännönläheisyydestä: kehotus kirjoittaa itselle akateeminen missiolause – siis samalla tavalla kuin yritys määrittelisi ydintehtävänsä ja -tavoitteensa: 

Käytän [menetelmiä/teorioita] tutkiakseni [ihmisiä][ilmiöitä][kontekstia] tavoitteenani [muutos, jonka haluat nähdä maailmassa].

Lindholmin oma missiolause kuuluu (s. 29): Käytän keskusteluanalyysia ja muita laadullisia menetelmiä epäsymmetrisen vuorovaikutuksen tutkimukseen. Haluan luoda uutta teoreettista ja sovellettavaa tietoa ja edesauttaa uuden tutkimusalan vakiinnuttamista tiedemaailmassa.

Kirjoittajien mukaan missiolause auttaa aikatauluttamisessa ja priorisoinnissa ja akateemisten tavoitteiden saavuttamisessa, kuten julkaisujen suunnittelemisessa. Toinen juttu on sitten se, minkä verran repaleisessa hankemaailmassa voi oikeasti toteuttaa omia tavoitteitaan ja minkä verran tuoreen tohtorin pitää mukautua kohdalle osuvan hankerahoituksen raameihin.

Erityisen tärkeä on mielestäni kirjan luku 11, jossa puhutaan vastoinkäymisistä. Muistan sen totaalisen järkytyksen ja lamaannuksen, jonka koin saatuani ensimmäisen arvioijapalautteen artikkelikäsikirjoituksestani. Se olikin kieltämättä ilkein palaute, minkä olen koskaan nähnyt, mutta ilman kollegoitten tukea olisin saattanut jättää julkaisuyritykseni siihen. Viime aikoina on paljon puhuttu myös siitä, miten paljon aikaa ja energiaa yliopistolaisilta kuluu hankkeitten ideointiin, yhteistyöverkostojen punomiseen ja hakemusten kirjoittamiseen. Lopulta vain murto-osa hyväksytään ja viikkojen työ tuntuu turhalta. Miten siis tottua jatkuviin täystyrmäyksiin ja kääntää vastoinkäymiset voitoksi.

Yliopiston ns. kolmannen tehtävän kirjoittajat mieltävät erityisesti tiedeviestinnäksi ja antavat siihenkin mainiota opastusta. Esimerkiksi neuvot Twitterin käyttöön ovat erittäin relevantteja. Entisenä tiedeviestijänä olen tyytyväinen, että tämä aihe on tullut koko ajan tärkeämmäksi mutta onhan kolmas tehtävä tietysti paljon muutakin – kuten vaikka yritys- ja koulukumppanuuksia ja työryhmäjäsenyyksiä.

Kirjassa on vahva pedagoginen ote, sillä jokaisen luvun lopussa on liuta kysymyksiä, jotka haastavat lukijan puntaroimaan omaa tilannettaan. Itse ajattelin aloittaa tästä (s. 132):

Koetko, että sinulla on tällä hetkellä liikaa palloja ilmassa? Kokeile ei-haastetta ja keksi kolmesta viiteen asiaa, joille sanot seuraavan kahden viikon aikana "ei". Kieltäydyttyäsi asioista pohdi myös, mille sanoit samalla "kyllä". Mihin itsellesi merkityksellisiin asioihin sait lisää aikaa?

P.S. Johanna Isosävi ja Camilla Lindholm toimivat niinkuin opettavat, kirjastakin on julkaistu kiinnostava podcast-sarja. Isosävillä on myös oma podcast Ranskaa raakana!

Välähdyksiä opepolulta

Kansainväliseen opettajien päivään sopii tämä tekstini, joka on juuri julkaistu myös Itä-Suomen yliopiston verkko- ja monimuotopedagogiikan verkkosivuilla.

Aika tasan 11 vuotta sitten olin menossa pitämään peruskurssia ensimmäistä kertaa. Lähestyin Canthiaa jostain syystä KYSin suunnalta. Sydän poukkoili rinnassa ja vatsaa väänsi raisusti. Minulla oli päälläni oranssi tunika, voimaväri.

Kurssi oli edellisenä vuonna pidetty tuntiopetuksena. Opettaja taisi olla ulkomailla enkä millään meinannut häntä tavoittaa aineistoja ja vinkkejä saadakseni. Moodle oli outo, Weboodi oli outo.

Onneksi avuliaat työtoverit tulivat hätiin – ja Sari H. Pitkäsen Moodle-kurssi! Kurssikirjan kustantajallakin oli mukavasti valmiita opetusaineistoja. Silti olin lähes kuolla kauhusta. Entä jos asia loppuu kesken? Entä jos en osaa vastata kysymyksiin? Entä jos käytän termejä, joita en itsekään ymmärrä?

Harvoin olen tuntenut olevani niin väärässä paikassa kuin tuolloin matkalla peruskurssin pitoon. Eihän minusta pitänyt ikinä tulla opettajaa!

Viestintäammattilaisesta opettajaksi

Opettajuus on meillä sukuvika. Isän vanhemmat olivat opettajia, samoin kummitäti, vanhemmat ja puolisokin. Kotoa saatu opettajuuden malli oli niin vaativa, että tarvittiin lähes 30 vuotta aivan muuta elämää ennen kuin voin ajatella, että minusta olisi opettajaksi.

Silti pyrin 17-vuotiaana ylioppilaana Jyväskylän yliopiston luokanopettajakoulutukseen – ja pääsinkin. En mennyt. Onneksi! Mielestäni ihmisen pitää ymmärtää jotain elämästä ennen kuin ryhtyy opettajaksi.

Tein pitkään töitä viestintäammattilaisena – tiedottajana, toimittajana, viestintäpäällikkönä. Jatko-opinnot kutkuttivat sen verran, että aloitin ne työn ohessa ja kaksi vuotta opiskelin apurahatutkijana. Väittelin Jyväskylässä organisaatioviestinnästä v. 2007. Työ Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittäjänä ja kouluttajana 2008–2010 olikin sitten silta viestintätyöstä opetus- ja tutkimustehtäviin.

Polut ovat joskus mutkikkaita mutta kaikesta työstä on ollut hyötyä myöhemmin. Au pairina amerikkalaisessa perheessä sain vahvan englannin pohjan. Kesätyöt matkatoimistoissa valmensivat tapahtuma- ja matkajärjestelyihin. Kotiäitivuodet kehittivät ajanhallinta- ja ihmissuhdetaitoja, kärsivällisyydestä puhumattakaan.

Olen hämmästellyt, miten iso etu viestintäosaamisesta on ollut opetustyössä. Voin taata, että Moodle-sivuni ovat selkeitä ja kurssiviestini informatiivisia. (Tässäkin alkaa tosin ikä jo sekoitella – saatan nykyisin jopa sotkea päivämääriä ja tehdä kirjoitusvirheitä!) Historiani takia olen tiedon etsimisen, analysoinnin, tiivistämisen ja esittämisen ammattilainen, kirjoittamisesta ja tieteen popularisoinnista puhumattakaan. Kovasti on tuosta ollut hyötyä yliopistonlehtorin työssä.

Käännekohtia ja helmihetkiä

Kun aloitin opettajana v. 2010, minulle oli päivänselvää, että teen opettajaopinnot. Se pedagoginen ajattelu, minkä sieltä sain, kaikki hienot työkalut, ryhmän vertaistuki ja opettajien palaute – siinä on ehdottomasti opettajuuteni perusta. Kivasti meillä onkin laitoksella kannustettu opettajia tekemään koko 60 opintopisteen paketti.

Kuten kaikilla poluilla, myös opepolulla on ollut käännekohtansa ja helmihetkensä. Yksi niistä oli tutustuminen tutkivan yhteisöllisen oppimisen pedagogiseen malliin. Saimme siihen hyvän opastuksen soveltavan kasvatustieteen osastolta – kiitos Anu Hartikainen-Ahia ja Sirpa Kärkkäinen! Olemme soveltaneet mallia paljon kauppatieteiden kursseilla ja jakaneet kokemuksia laitoksen Pedatiimissä, jota olen vetänyt kuusi vuotta.

Toinen taitekohta oli yliopistomme käänteisen oppimisen eli flippauksen projekti 2016–18. Peruskurssikin uudistui täydellisesti ja siitä tuli sekä opettajalle että opiskelijoille hurjan paljon mielekkäämpi. Oppimistulokset paranivat. Oli mainiota tehdä kehittämistyötä yhdessä eri puolilta yliopistoa tulevien kollegojen kanssa. Flippauksen opit ovatkin tulleet tosi tarpeeseen nyt etäaikana.

Kolmanneksi mainitsisin jälleen opiskelun – oman yliopistomme tarjoama Verkko-opetuksen asiantuntijavalmiudet -kokonaisuus auttoi v. 2017–19 tekemään selkeän ja pedagogisesti mielekkään verkkokurssin, josta tulee jatkuvasti hyvää palautetta. Kiitos mentoroinnista, Taina Rytkönen-Suontausta! Mieleen ankkuroitui myös Sanna Niskasen rohkaisu välittömyyteen opiskelijakohtaamisissa. Varsinkin opettajuuteni alkuvuosina luentosalietäisyys kuulijoihin tuntui turvalliselta. Kokemus ja ikä ovat tietysti tuoneet rohkeutta ja uskallusta heittäytyä mutta Sannan opit veivät vuorovaikutuksen ihan eri tasolle.

Ja vielä sokerina pohjalla yksi elämän suola: opetuksen kehittämiseen liittyvä tutkimus – sekä toisten tekemä että oma, yhdessä kasvatustieteilijöitten kanssa tehty. Tiedämme sen pohjalta enemmän vaikkapa fuksivuoden opiskelijoitten haasteista ja osaamme täsmätä ensimmäisen syksyn opintoja osuvammin. Kasvatustieteilijät ovat sitäpaitsi supermukavia kumppaneita – paneutuvia, tarkkoja aikatauluista, myönteisiä ja arvostavia. Uskallan yleistää, koska kokemusta on jo niin monesta!

Onhan näitä – voisin vielä kirjoitella pitkästi vaikka opettajavaihdosta Ranskaan tai konferenssikommelluksista. Se on ainakin varmaa, että tässä työssä oppiminen ei lopu ikinä. Tähtään tähän asenteeseen: opettajamummoni meni elämisen taidon kurssille vielä 80-vuotiaana.

Aivan hiljattain kuuntelin fasilitaattorikokouksessa, kun oppimisympäristöjen kehittämispäällikkö Kari Korhonen kertoi 3D-kuvantamisen välineistä.

En ymmärtänyt mitään.

Ehkäpä vierivä kivi ei sammaloidu.