5.10.2021

Välähdyksiä opepolulta

Kansainväliseen opettajien päivään sopii tämä tekstini, joka on juuri julkaistu myös Itä-Suomen yliopiston verkko- ja monimuotopedagogiikan verkkosivuilla.

Aika tasan 11 vuotta sitten olin menossa pitämään peruskurssia ensimmäistä kertaa. Lähestyin Canthiaa jostain syystä KYSin suunnalta. Sydän poukkoili rinnassa ja vatsaa väänsi raisusti. Minulla oli päälläni oranssi tunika, voimaväri.

Kurssi oli edellisenä vuonna pidetty tuntiopetuksena. Opettaja taisi olla ulkomailla enkä millään meinannut häntä tavoittaa aineistoja ja vinkkejä saadakseni. Moodle oli outo, Weboodi oli outo.

Onneksi avuliaat työtoverit tulivat hätiin – ja Sari H. Pitkäsen Moodle-kurssi! Kurssikirjan kustantajallakin oli mukavasti valmiita opetusaineistoja. Silti olin lähes kuolla kauhusta. Entä jos asia loppuu kesken? Entä jos en osaa vastata kysymyksiin? Entä jos käytän termejä, joita en itsekään ymmärrä?

Harvoin olen tuntenut olevani niin väärässä paikassa kuin tuolloin matkalla peruskurssin pitoon. Eihän minusta pitänyt ikinä tulla opettajaa!

Viestintäammattilaisesta opettajaksi

Opettajuus on meillä sukuvika. Isän vanhemmat olivat opettajia, samoin kummitäti, vanhemmat ja puolisokin. Kotoa saatu opettajuuden malli oli niin vaativa, että tarvittiin lähes 30 vuotta aivan muuta elämää ennen kuin voin ajatella, että minusta olisi opettajaksi.

Silti pyrin 17-vuotiaana ylioppilaana Jyväskylän yliopiston luokanopettajakoulutukseen – ja pääsinkin. En mennyt. Onneksi! Mielestäni ihmisen pitää ymmärtää jotain elämästä ennen kuin ryhtyy opettajaksi.

Tein pitkään töitä viestintäammattilaisena – tiedottajana, toimittajana, viestintäpäällikkönä. Jatko-opinnot kutkuttivat sen verran, että aloitin ne työn ohessa ja kaksi vuotta opiskelin apurahatutkijana. Väittelin Jyväskylässä organisaatioviestinnästä v. 2007. Työ Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittäjänä ja kouluttajana 2008–2010 olikin sitten silta viestintätyöstä opetus- ja tutkimustehtäviin.

Polut ovat joskus mutkikkaita mutta kaikesta työstä on ollut hyötyä myöhemmin. Au pairina amerikkalaisessa perheessä sain vahvan englannin pohjan. Kesätyöt matkatoimistoissa valmensivat tapahtuma- ja matkajärjestelyihin. Kotiäitivuodet kehittivät ajanhallinta- ja ihmissuhdetaitoja, kärsivällisyydestä puhumattakaan.

Olen hämmästellyt, miten iso etu viestintäosaamisesta on ollut opetustyössä. Voin taata, että Moodle-sivuni ovat selkeitä ja kurssiviestini informatiivisia. (Tässäkin alkaa tosin ikä jo sekoitella – saatan nykyisin jopa sotkea päivämääriä ja tehdä kirjoitusvirheitä!) Historiani takia olen tiedon etsimisen, analysoinnin, tiivistämisen ja esittämisen ammattilainen, kirjoittamisesta ja tieteen popularisoinnista puhumattakaan. Kovasti on tuosta ollut hyötyä yliopistonlehtorin työssä.

Käännekohtia ja helmihetkiä

Kun aloitin opettajana v. 2010, minulle oli päivänselvää, että teen opettajaopinnot. Se pedagoginen ajattelu, minkä sieltä sain, kaikki hienot työkalut, ryhmän vertaistuki ja opettajien palaute – siinä on ehdottomasti opettajuuteni perusta. Kivasti meillä onkin laitoksella kannustettu opettajia tekemään koko 60 opintopisteen paketti.

Kuten kaikilla poluilla, myös opepolulla on ollut käännekohtansa ja helmihetkensä. Yksi niistä oli tutustuminen tutkivan yhteisöllisen oppimisen pedagogiseen malliin. Saimme siihen hyvän opastuksen soveltavan kasvatustieteen osastolta – kiitos Anu Hartikainen-Ahia ja Sirpa Kärkkäinen! Olemme soveltaneet mallia paljon kauppatieteiden kursseilla ja jakaneet kokemuksia laitoksen Pedatiimissä, jota olen vetänyt kuusi vuotta.

Toinen taitekohta oli yliopistomme käänteisen oppimisen eli flippauksen projekti 2016–18. Peruskurssikin uudistui täydellisesti ja siitä tuli sekä opettajalle että opiskelijoille hurjan paljon mielekkäämpi. Oppimistulokset paranivat. Oli mainiota tehdä kehittämistyötä yhdessä eri puolilta yliopistoa tulevien kollegojen kanssa. Flippauksen opit ovatkin tulleet tosi tarpeeseen nyt etäaikana.

Kolmanneksi mainitsisin jälleen opiskelun – oman yliopistomme tarjoama Verkko-opetuksen asiantuntijavalmiudet -kokonaisuus auttoi v. 2017–19 tekemään selkeän ja pedagogisesti mielekkään verkkokurssin, josta tulee jatkuvasti hyvää palautetta. Kiitos mentoroinnista, Taina Rytkönen-Suontausta! Mieleen ankkuroitui myös Sanna Niskasen rohkaisu välittömyyteen opiskelijakohtaamisissa. Varsinkin opettajuuteni alkuvuosina luentosalietäisyys kuulijoihin tuntui turvalliselta. Kokemus ja ikä ovat tietysti tuoneet rohkeutta ja uskallusta heittäytyä mutta Sannan opit veivät vuorovaikutuksen ihan eri tasolle.

Ja vielä sokerina pohjalla yksi elämän suola: opetuksen kehittämiseen liittyvä tutkimus – sekä toisten tekemä että oma, yhdessä kasvatustieteilijöitten kanssa tehty. Tiedämme sen pohjalta enemmän vaikkapa fuksivuoden opiskelijoitten haasteista ja osaamme täsmätä ensimmäisen syksyn opintoja osuvammin. Kasvatustieteilijät ovat sitäpaitsi supermukavia kumppaneita – paneutuvia, tarkkoja aikatauluista, myönteisiä ja arvostavia. Uskallan yleistää, koska kokemusta on jo niin monesta!

Onhan näitä – voisin vielä kirjoitella pitkästi vaikka opettajavaihdosta Ranskaan tai konferenssikommelluksista. Se on ainakin varmaa, että tässä työssä oppiminen ei lopu ikinä. Tähtään tähän asenteeseen: opettajamummoni meni elämisen taidon kurssille vielä 80-vuotiaana.

Aivan hiljattain kuuntelin fasilitaattorikokouksessa, kun oppimisympäristöjen kehittämispäällikkö Kari Korhonen kertoi 3D-kuvantamisen välineistä.

En ymmärtänyt mitään.

Ehkäpä vierivä kivi ei sammaloidu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti