Helppo verkko-opetus?

Yhä joskus hiilestyn, kun kuulen sanottavan, miten helppoa verkko-opetus on. Että aineistot vaan tuupataan verkkoon ja sitten opiskelijat yksinänsä niitä lueskelevat. Opetus hoituu kuin itsestään ja opettaja voi tehdä jotakin muuta (lue: tutkimusta).

Voihan verkko-opetus olla kai tuotakin mutta ei silloin ole juuri oppimisprosessia mietitty. Väitän, että laadukas verkko-opetus on vähintään yhtä vaativaa kuin luokkaopetus. Ehkäpä voisin tässä kertoa, millaisen kurssin sain juuri finaaliin. Kyseessä oli muutoksen johtamisen kurssi (Leading and Managing Change), osallistujina 28 maisterivaiheen opiskelijaa, kahdeksan eri kansallisuutta, 24 opetustuntia Zoomissa. 

Opiskelijajoukko oli aika heterogeeninen monella tavalla: erilaisten kieli- ja kulttuuritaustojen lisäksi opiskelijoilla oli hyvin vaihtelevasti työkokemusta, jotkut olivat työssään toteuttaneet jo hyvinkin vaativia muutosprosesseja. Siksi oli tärkeää, että ennen kurssin alkua jokainen kirjoitti lyhyen reflektiopaperin muutoskokemuksistaan. Tästä sain pohjaa ryhmien rakentamiseen: yritin muodostaa ryhmät niin, että niissä olisi monenlaista osaamista ja kokemusta. Tänä vuonna pyysin opiskelijoita myös kertomaan, jos halusivat, mikäli koronapandemia oli erityisesti koetellut, tai toisaalta Ukrainan sota.  

Toinen kurssin ennakkotehtävä oli esitellä itsensä kuvan kera Padletissä (tämä loistoidea kollegan, Sampo Mielityisen). Jokainen sai myös kertoa perheestään tai harrastuksistaan ja minä tietysti esittäydyin myös. Luottamuksen rakentaminen verkkokurssilla on joskus hankalaa ja siksi tämä oli minusta hyvä juttu. Monissa maissa yliopistokulttuuri on paljon hierakkisempi kuin meillä, joten minusta oli tärkeää helpottaa opettajan lähestymistä, mikä ei aina ole vaihto-opiskelijoille yksinkertaista. 

Tästä aloitimme: esittäydyimme Padletissä ennen kurssin alkua.

Kurssilla oli läsnäolovelvoite, kahdesti voi olla pois. Osallistuminen tarkistettiin Moodlen läsnäolotyökalulla, mikä osoittautui käteväksi. Olisin toki nähnyt Zoomin lokitiedostoista läsnäolot mutta siihen ei ollut tarvetta.

Olen flipannut lähes kaiken opetukseni ja tälläkin kurssilla opiskelijoilla oli ennakkolukemistoa. Zoom-tapaamiset koostuivat noin tunnin luennoista ja ennakkoaineistoihin perustuvista ryhmätehtävistä ja niiden purkamisesta. Avainteemoja olivat muutosjohtamisen arvot ja etiikka, muutosmallit, organisaatioitten kehittäminen (OD), resilienssi, muutosvastarinta ja muutosviestintä.

Ryhmillä oli kaksi tehtävää: työstää raportti lukupiirikokoontumisesta, jota varten he lukivat kaksi valitsemaansa kurssikirjan kappaletta, sekä laatia esitys muutosjohtamisen teemoja käsittelevien videoklippien perusteella (yhteensä 40 % kurssiarvosanasta). Yhteistä aikaa käytettiin myös näiden tehtävien käynnistämiseen. Tehtävänannot olivat aika väljiä ja jättivät tilaa omille pohdinnoille, kuten maisterivaiheessa kuuluukin, mutta herättivät hiukan hämmennystä kv opiskelijoissa, jotka ovat tottuneet vähän toisenlaiseen opiskelukulttuuriin. Tämä on toki ollut tilanne silloinkin, kun olen pitänyt tätä kurssia luokkaopetuksena.

Lukupiirityöskentelyä käytin nyt toista kertaa. Uef-kollegalta Tiina Sotkasiiralta sain sytykkeen lukupiireihin ja olen niistä aika innostunut. Varsinkin maisterivaiheessa opiskelijat pitävät kovasti tällaisesta ryhmävuorovaikutuksesta ja yhteinen keskustelu ja synteesin työstäminen luetusta on koettu hyödylliseksi.

Olen opettanut tätä kurssia monta vuotta ja neljästi Erasmus-vaihdossa Ranskan Lillessä, joten kokemusta jo on. Kaksi vuotta sitten tehtiin hätäinen digiloikka (viikko aikaa tehdä kurssista verkkoversio) ja vuosi sitten en tätä opettanut fasilitaattoripestini takia. Nyt mylläsin kurssin rakenteen, sisällöt ja menetelmät uusiksi. Jonkinlainen tuntuma toki on siitä, mikä toimi ja mikä ei, jännittävää on odottaa opiskelijoitten palautetta. He pääsevätkin nyt testaamaan yliopistomme uutta, Peppi-integroitua palautelomaketta.

On muuten mielenkiintoista, että englanniksi opettamista pidetään ihan samana kuin suomeksi opettamista. Minulla on taustalla kielitutkinto ja englannista paljon kokemusta eri yhteyksistä mutta olen silti tiukasti sitä mieltä, että äidinkielellä opettaminen on aivan eri asia. Yliopistossa englanniksi opettamista ei kuitenkaan noteerata miksikään ekstratyöksi esimerkiksi työsuunnitelmissa. Yksi ystävä sanoi muinoin, että ”bad English is the language of love” – toivottavasti se ei ole meillä opetuksen kieli. Monipuolisen kielitaidon hankkiminen on vuosien työ.

Maisteriopiskelijat ovat siitä kivoja, että heillä ei ole yleensä mitään ongelmia aikataulujen kanssa, kaikki tapahtuu juuri silloin kuin pitääkin, eli tosi sitoutuneita ja päteviä ovat. Vielä heillä on edessään kurssin päättökirjoitelman palauttaminen (60 % kurssiarvosanasta). Minua odottaa arviointi. Ryhmätehtävissä käytin vertaisarviointia eli kurssilaiset arvioivat toistensa esitykset. Lopullinen päätösvalta on minulla mutta kaikki saavat esityksistään myös kunnon vertaispalautteen. Päättökirjoitelmassa opiskelijoilla on myös itsearviointimahdollisuus ja yleensä maisterivaiheessa arviot ovat varsin realistisia.

Mikä oli ero luokkaopetukseen? Suunnittelun pitää olla vielä tarkempaa ja aktivointia mietittävä, jotta väki ei kaikkoa linjoilta muihin hommiinsa (tosin voivathan he kadota laitteilleen luokassakin). Välistä on raskasta puhua, kun ei näe kasvoja mutta toisaalta ryhmissä vieraillessani havaitsin, että niissä oli iloinen meininki ja hyvä tunnelma sekä useimmiten kamerat auki. Luokassa on toki helpompaa kohdistaa kysymyksiä opiskelijoille, kun näkee eleet ja ilmeet. Hiukan arkailua havaitsin tämän ryhmän kanssa, eivät olleet kovin hanakoita ottamaan puheenvuoroa yhteisissä tilanteissa, ryhmissä kylläkin. Yksi tämän kurssin hauskuuksia on aiemmin ollut oppimiskahvila jaettuine eväineen. Sitä en osannut verkkoon viedä.

Sen huomasin, että enemmän pitäisi ymmärtää kv opiskelijoitten taustoja. Nytkin Giuseppe kertoi, että heidän opiskelunsa Torinossa on pääasiassa luentojen kuuntelua ja massiivisten kurssikirjojen ulkoa opettelua. Huh! Toisaalta – yksi vaihdon idea on kai juuri siinä, että näkee, miten eri tavoin asioita voi tehdä.

Tähän lopetimme.