Laukkaa uralla

Ratsastin nuorena, ja vielä nuorena aikuisenakin. Lasten jälkeen alkoi huimata –  ja pelottaa – entä jos satutan itseni! Eikä sitä aikaakaan oikein enää ollut. Ura on minulle kuitenkin ollut aina ennen muuta kavioura, se painauma, mitä pitkin ratsastustunnilla kierretään kenttää tai maneesia.

Työura-ajattelun yhdistin pitkään aloihin, missä on tavanomaista edetä asiantuntijasta johtotehtäviin, kuten vaikka liike-elämässä. Opettajaperheen lapsena – ja lapsenlapsena – näin läheltä paljon ahkeraa ja vaativaa kehittämistyötä mutta uralla etenemisestä ei meillä puhuttu, koska se ei ollut millään tavalla relevanttia. 

Tätini sanoi kerran äidistään eli mummostani, että hänelle oli ura aina niin tärkeä. Muistan hämmästelleeni: Opettajalle? Ura?

No sittemmin olen todennut, että on sellaisiakin opettajan töitä, missä voi puhua uralla etenemisestä. Jokin aika sitten havahduin siihen, että kanssani samaan aikaan väitelleet ovat nyt professoreita. Sain oikein muistuttaa itseäni siitä, että olen jo yhden uran tehnyt ja edennyt viestintäammattilaisena johtotehtäviin. (Jos se eteneminen nyt ylipäänsä on niin tärkeää mutta vaikea on etenemismantralta yliopistossa välttyä, vaikka kuinka pitäisi omaa työtään itselle juuri oikeana.)

Yliopisto on jossain mielessä yhtä hierakkinen kuin eräät muutkin organisaatiot. Meillä valtaa käyttävät professorit, seurakunnissa papit, sairaaloissa lääkärit (katsokaa vaikka hyvinvointialueitten rakentamista!). Tutut professorinimitetyt ovat kertoneet, miten heidän uskottavuus- ja kiinnostavuuskertoimensa on kohahtanut korkeuksiin professuurin myötä.

Yliopistoihin on viime vuosina rakennettu omaa urapolkua opetukseen suuntautuneille. Itä-Suomen yliopistossa tämä polku oli aluksi varsin epämääräinen ja kriteerien sameuteen ja prosessin hämäryyteen otin kantaa itsekin. Olen iloinen, että prosessi on nyt tehty selkeäksi ja kriteerit avattu. Avainhenkilöitä kehittämistyössä ovat olleet henkilöstö- ja hyvinvointijohtaja Ulla Hurskainen ja akateeminen rehtori Tapio Määttä (kuvassa).

Toki olen kovin, kovin iloinen myös siitä, että sain itsekin tänä syksynä nimityksen vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi.

Siellä me istuttiin 17.11. Snellmaniassa, hallinnon neuvotteluhuoneessa, ruusuinemme ja puolukkakakkuinemme – kahdeksan vanhempaa uutta yliopistonlehtoria ja yksi vanhempi kliininen opettaja (lääkiksen tehtävänimikerakenne on hiukan erilainen kuin muilla). Oltiin vähän jäykkiä ja liikuttuneita ja juhlatunnelmaisia. 

Jokainen kertoi itsestään ja hankkeistaan ja hurjan paljon tuntui olevan kaikenlaista meneillään. Kävi selväksi, että me kaikki teemme aktiivisesti tutkimusta. Asetelma ei siis ole opetus TAI tutkimus vaan yliopistossa aina molemmat, painopisteet vain vaihtelevat.

Ura-sana on muuten kantana myös sanassa urautuminen. Sitä varokaamme! 

Itselleni kaksi vuotta verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorina on tuonut tervetullutta tuuletusta, työskentelyä superpätevän – ja hauskan! – opettajatiimin kanssa ja näköaloja kansainväliseen ja kansalliseen opetuksen kehittämiseen.

Tämä urautumisen estolääkitys loppuu omasta tahdostani vuodenvaihteeseen. Nyt koostamme fasilitaattorien toimintakertomusta ja suuntaviittoja eteenpäin. Niistäpä sitten jäljempänä mutta jaan vielä tässäkin linkin yhteen videoomme. Sen hahmot – Lasse Liitutaulumies, Hilma Himohybridi, Tiina Toivoton ja Oona Opiskelija – syntyivät aika näpäkästi ja etsimättä ja näitä klippejä on nyt tehty muutama. Ainakin meillä on ollut hauskaa, toivottavasti muillakin! (Tosin en tiedä, oliko varsinaisesti ilonaihe, kun yksi opiskelija sanoi, että hahmot ovat hyvin tunnistettavia.)

Luova ilottelu ehkäisköön urautumista jatkossakin!

Olkaapa hyvät.

Välähdyksiä opepolulta

Kansainväliseen opettajien päivään sopii tämä tekstini, joka on juuri julkaistu myös Itä-Suomen yliopiston verkko- ja monimuotopedagogiikan verkkosivuilla.

Aika tasan 11 vuotta sitten olin menossa pitämään peruskurssia ensimmäistä kertaa. Lähestyin Canthiaa jostain syystä KYSin suunnalta. Sydän poukkoili rinnassa ja vatsaa väänsi raisusti. Minulla oli päälläni oranssi tunika, voimaväri.

Kurssi oli edellisenä vuonna pidetty tuntiopetuksena. Opettaja taisi olla ulkomailla enkä millään meinannut häntä tavoittaa aineistoja ja vinkkejä saadakseni. Moodle oli outo, Weboodi oli outo.

Onneksi avuliaat työtoverit tulivat hätiin – ja Sari H. Pitkäsen Moodle-kurssi! Kurssikirjan kustantajallakin oli mukavasti valmiita opetusaineistoja. Silti olin lähes kuolla kauhusta. Entä jos asia loppuu kesken? Entä jos en osaa vastata kysymyksiin? Entä jos käytän termejä, joita en itsekään ymmärrä?

Harvoin olen tuntenut olevani niin väärässä paikassa kuin tuolloin matkalla peruskurssin pitoon. Eihän minusta pitänyt ikinä tulla opettajaa!

Viestintäammattilaisesta opettajaksi

Opettajuus on meillä sukuvika. Isän vanhemmat olivat opettajia, samoin kummitäti, vanhemmat ja puolisokin. Kotoa saatu opettajuuden malli oli niin vaativa, että tarvittiin lähes 30 vuotta aivan muuta elämää ennen kuin voin ajatella, että minusta olisi opettajaksi.

Silti pyrin 17-vuotiaana ylioppilaana Jyväskylän yliopiston luokanopettajakoulutukseen – ja pääsinkin. En mennyt. Onneksi! Mielestäni ihmisen pitää ymmärtää jotain elämästä ennen kuin ryhtyy opettajaksi.

Tein pitkään töitä viestintäammattilaisena – tiedottajana, toimittajana, viestintäpäällikkönä. Jatko-opinnot kutkuttivat sen verran, että aloitin ne työn ohessa ja kaksi vuotta opiskelin apurahatutkijana. Väittelin Jyväskylässä organisaatioviestinnästä v. 2007. Työ Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittäjänä ja kouluttajana 2008–2010 olikin sitten silta viestintätyöstä opetus- ja tutkimustehtäviin.

Polut ovat joskus mutkikkaita mutta kaikesta työstä on ollut hyötyä myöhemmin. Au pairina amerikkalaisessa perheessä sain vahvan englannin pohjan. Kesätyöt matkatoimistoissa valmensivat tapahtuma- ja matkajärjestelyihin. Kotiäitivuodet kehittivät ajanhallinta- ja ihmissuhdetaitoja, kärsivällisyydestä puhumattakaan.

Olen hämmästellyt, miten iso etu viestintäosaamisesta on ollut opetustyössä. Voin taata, että Moodle-sivuni ovat selkeitä ja kurssiviestini informatiivisia. (Tässäkin alkaa tosin ikä jo sekoitella – saatan nykyisin jopa sotkea päivämääriä ja tehdä kirjoitusvirheitä!) Historiani takia olen tiedon etsimisen, analysoinnin, tiivistämisen ja esittämisen ammattilainen, kirjoittamisesta ja tieteen popularisoinnista puhumattakaan. Kovasti on tuosta ollut hyötyä yliopistonlehtorin työssä.

Käännekohtia ja helmihetkiä

Kun aloitin opettajana v. 2010, minulle oli päivänselvää, että teen opettajaopinnot. Se pedagoginen ajattelu, minkä sieltä sain, kaikki hienot työkalut, ryhmän vertaistuki ja opettajien palaute – siinä on ehdottomasti opettajuuteni perusta. Kivasti meillä onkin laitoksella kannustettu opettajia tekemään koko 60 opintopisteen paketti.

Kuten kaikilla poluilla, myös opepolulla on ollut käännekohtansa ja helmihetkensä. Yksi niistä oli tutustuminen tutkivan yhteisöllisen oppimisen pedagogiseen malliin. Saimme siihen hyvän opastuksen soveltavan kasvatustieteen osastolta – kiitos Anu Hartikainen-Ahia ja Sirpa Kärkkäinen! Olemme soveltaneet mallia paljon kauppatieteiden kursseilla ja jakaneet kokemuksia laitoksen Pedatiimissä, jota olen vetänyt kuusi vuotta.

Toinen taitekohta oli yliopistomme käänteisen oppimisen eli flippauksen projekti 2016–18. Peruskurssikin uudistui täydellisesti ja siitä tuli sekä opettajalle että opiskelijoille hurjan paljon mielekkäämpi. Oppimistulokset paranivat. Oli mainiota tehdä kehittämistyötä yhdessä eri puolilta yliopistoa tulevien kollegojen kanssa. Flippauksen opit ovatkin tulleet tosi tarpeeseen nyt etäaikana.

Kolmanneksi mainitsisin jälleen opiskelun – oman yliopistomme tarjoama Verkko-opetuksen asiantuntijavalmiudet -kokonaisuus auttoi v. 2017–19 tekemään selkeän ja pedagogisesti mielekkään verkkokurssin, josta tulee jatkuvasti hyvää palautetta. Kiitos mentoroinnista, Taina Rytkönen-Suontausta! Mieleen ankkuroitui myös Sanna Niskasen rohkaisu välittömyyteen opiskelijakohtaamisissa. Varsinkin opettajuuteni alkuvuosina luentosalietäisyys kuulijoihin tuntui turvalliselta. Kokemus ja ikä ovat tietysti tuoneet rohkeutta ja uskallusta heittäytyä mutta Sannan opit veivät vuorovaikutuksen ihan eri tasolle.

Ja vielä sokerina pohjalla yksi elämän suola: opetuksen kehittämiseen liittyvä tutkimus – sekä toisten tekemä että oma, yhdessä kasvatustieteilijöitten kanssa tehty. Tiedämme sen pohjalta enemmän vaikkapa fuksivuoden opiskelijoitten haasteista ja osaamme täsmätä ensimmäisen syksyn opintoja osuvammin. Kasvatustieteilijät ovat sitäpaitsi supermukavia kumppaneita – paneutuvia, tarkkoja aikatauluista, myönteisiä ja arvostavia. Uskallan yleistää, koska kokemusta on jo niin monesta!

Onhan näitä – voisin vielä kirjoitella pitkästi vaikka opettajavaihdosta Ranskaan tai konferenssikommelluksista. Se on ainakin varmaa, että tässä työssä oppiminen ei lopu ikinä. Tähtään tähän asenteeseen: opettajamummoni meni elämisen taidon kurssille vielä 80-vuotiaana.

Aivan hiljattain kuuntelin fasilitaattorikokouksessa, kun oppimisympäristöjen kehittämispäällikkö Kari Korhonen kertoi 3D-kuvantamisen välineistä.

En ymmärtänyt mitään.

Ehkäpä vierivä kivi ei sammaloidu.

Vuosi etäilyä (eikä loppua näy?)

Maaliskuun puolivälin liepeillä moni jakoi Twitterissä tuntojaan, kun etätyön ja -opetuksen vuosipäivä ohittui. 

Kalenterissani lukee 17.3.2020: YLIOPISTO KIINNI. Siellä lukee myös, että olin kovassa flunssassa, ja että 25.3.2020 alkoi englanninkielinen syventävien opintojen kurssi, jolla oli myös useita kansainvälisiä opiskelijoita. (Teemana oli, ironista kyllä, muutoksen johtaminen! Sitäpä tässä on nyt vuosi harjoiteltu.)

Ei tarvinnut tuolloin paljon miettiä laadukkaiden opetusvideoitten tekoa, koska aikaa (ja ääntä) ei ollut. Samoin kuin niin monet kohtalotoverit, syöksyin höyryjunan lailla etäopetukseen hätäisesti muokatun kurssirakenteen ja -tehtäväpaletin kanssa. 

Olen ikuisesti kiitollinen soveltavan fysiikan laitoksen Lasse Heikkiselle, jonka esimerkin mukaan ymmärsin tehdä kurssista niin selkeän kuin tuossa aikataulussa pystyi.

Samaan aikaan Itä-Suomen yliopisto käynnisti etäopetuksen tukitunnit, joitten toteuttamisessa sain itsekin olla mukana. Erittäin joustavaa ja asiakaslähtöistä toimintaa minusta.

Tätä kaipaan eniten: iloista yhteisöllisyyttä.

On hassua ajatella, että vuosi sitten monien yliopistolaisten etätyökokemus oli tosi vähäistä, sähköisiä kalentereita ei käytetty yleisesti ja Zoomia ja Teamsia hyödynnettiin lähinnä graduseminaareissa ja -ohjauksissa. Nyt joka paikassa kysellään, mitä hyviä käytänteitä halutaan säilyttää sitten, kun joskus palataan kampukselle. 

Jotkut opettajat ovat siinä määrin mieltyneet etäopetukseen, etteivät palaisi ollenkaan. Useat opiskelijat haluavat jatkossakin opiskella siellä, missä sattuvat asumaan.

Ja monet ovat niin kyllästyneitä etäilyyn, että riemuissaan palaavat kampukselle heti, kun se on mahdollista.

Keskustelimme tästä aiheesta tällä viikolla, kun rehtorit Jukka Mönkkönen ja Tapio Määttä vierailivat meillä kauppatieteissä laitoskierroksellaan. Tämä chat-lausahdukseni lähti sittemmin leviämään twiittinä: "Opetusmuotojen valinnassa lienee keskeistä se, miten niiden avulla saavutetaan linjatut osaamistavoitteet. Kyse ei ole myöskään vain siitä, miten opiskelijat haluavat opiskella ja opettajat opettaa vaan mikä on pedagogisesti perusteltua."

Omalla laitoksellamme olemme linjanneet, että meiltä valmistuvilla talousalan ammattilaisilla pitää olla mm. hyvät viestintä- ja tiimityötaidot.

Kuvitelkaa maailma, jossa kohtaamanne asiantuntijat olisivat opiskelleet kaiken etänä. Enpä haluaisi olla sellaisen esihenkilön tiimissä, jolla olisi alkeelliset vuorovaikutustaidot. Ja johan meillä on kokemusta lääkäreistä, jotka katsovat lämpimämmin tietokonetta kuin potilasta.

Erityisesti olen viime aikoina murehtinut syksyn 2020 fuksien takia. Omassa fuksitutkimuksessamme (aineisto syksyltä 2018) toistui mahtava kokemus siitä, miten upeaa on olla osa yhteisöä ja miten toiset opiskelijat ja henkilökunta auttavat aina, jos jokin on vaikeaa, ja vaikka kaikki on uutta ja outoa niin vau, tämä on minun oma alani ja itsenäinen elämäni.

Tukeva ja huolehtiva opiskeluyhteisö on keskeinen elementti opintoihin ja omaan alaan kiinnittymisessä. Miten olimme tukena, miten huolehdimme, kun etänä aloitettiin? Miten paikkaamme kuiluja ensi syksynä, jos kampuksella ollaan?

Hienoa kyllä, yliopistomme on tarttunut tähän haasteeseen tosissaan, luvassa on monenlaista tukea niin opiskeluun, opetukseen kuin ohjaukseenkin.

Kunpa pääsisimme vaikka yhteiseen illanviettoon sekä viime että ensi syksyn fuksien kanssa.

Esimerkiksi Tampereen yliopisto on kuitenkin jo päättänyt, että yli 50 opiskelijan ryhmät opiskelevat syksyllä pääsääntöisesti etänä.