Olipa kerran Pieni Opettaja

Olipa kerran syrjäisessä, metsäisessä maassa Pieni Opettaja.

Jutun inspiraationa tämä Moselin varren linna, Burg Eltz, jonka metsissä seikkailimme perhematkalla v. 1997.

Hänen työpaikkansa oli monitornisessa linnassa, ja jokaista tornia koristivat kultakirjaimet RC (Research Community).

Pieni Opettaja ei ollut ihan varma, mitä se tarkoitti, vaikka torneissa asuvat Suuret Tutkijat aina silloin tällöin yrittivät häntä valistaa.

Pieni Opettaja oli nimittäin kovin kiireinen, sillä joka vuosi linnaan saapui koko valtakunnasta ja kauempaakin monta tuhatta uutta maahista. Pienen Opettajan tehtävänä oli auttaa maahisia löytämään todelliset taikavoimansa ja lähettää heidät sitten palvelemaan valtakuntaa.

Pieni Opettaja rakasti työtään mutta maahisten kanssa ei aina ollut helppoa. Siksi Pieni Opettaja opiskeli itsekin. Hän hankki monenlaisia tutkintoja ja pätevyyksiä, hän kuunteli ahkerasti toisten opettajien kokemuksia, hän osasi jos minkälaiset temput ja opetti tarvittaessa vaikka verkkoon kietoutuneena. Hän käytti paljon aikaa tutkimiseen ja vierailla kielillä kirjoittamiseen ja hankki omilla varoillaan työvälineitä ja uusia oppeja – tullakseen vielä paremmaksi opettajaksi.

Kaiken tämän hän teki viisaasti ja miettien koko ajan sitä, miten maahiset oppisivat parhaiten.

Kerran vuodessa Ylimmäinen Tutkija halusi tavata Pienen Opettajan ja kuulla, miten hänellä menee.
– On niin hienoa, että opettaminen on sinulle tärkeää, Ylimmäinen Tutkija kehui.
– Mutta voisinkohan minäkin jotenkin päästä vähän korkeammalle tässä linnassa, Pieni Opettaja kysyi.
– Linnassa on kyllä tähän ihan oma systeemi, Ylimmäinen Tutkija sanoi.
– Mitenkähän siihen systeemiin pääsisi mukaan, Pieni Opettaja kysyi.
– En minä vaan tiedä, Ylimmäinen Tutkija murahti.

Pieni Opettaja alkoi sitkeästi selvitellä asiaa. Hän oli nähnyt, miten Pienistä Tutkijoista tuli Suuria Tutkijoita. Hän ymmärsi, että Pieni Tutkija voi esitellä, mitä kaikkea osaa, ja hakeutua polulle, jonka kuljettuaan hänestä tulee Suuri Tutkija.

Hän näki, miten linnan torneihin kiipesi yhä enemmän Suuria Tutkijoita. Samaan aikaan maahisten määrä kasvoi koko ajan ja opettajat alkoivat käydä vähiin.

Pientä Opettajaa alkoi kummastuttaa yhä enemmän. Hän kuuli lopulta, että opettajillekin oli ihan oma polku. Hänelle kerrottiin myös, että kun Suuria Opettajia valittiin ensimmäisen kerran, ”sinunkin nimesi oli mukana niissä keskusteluissa". Hän oivalsi, että hän ei koskaan pääsisi itse esittelemään, mitä kaikkea osaa. Hänen johtajansa olisi ainoa, jolla oli valta ehdottaa, kuka voisi päästä Suuren Opettajan polulle. Ja tällaisia päätöksiä tehtiin vain joka toinen vuosi.

Pieni Opettaja oli turhautunut ja surullinen. Hän tiesi tekevänsä hyvää työtä – hän oli saanut siitä palkintojakin – mutta tunsi silti olevansa arvoton. Turnajaisjuhlissa hänen työtään ylistettiin mutta Pienen Opettajan kiireisiin päiviin se ylistys ei ulottunut millään lailla.

Eikä hänellä siis ollut mitään mahdollisuutta päästä linnassa edes hiukan paremmille näköalapaikoille.

Eräänä päivänä Pieni Opettaja sai kuulla, että linnaan oli tullut uusi Velhopäällikkö, joka oli maankuulu reippaudestaan ja reiluudestaan.

Tämä on viimeinen toivoni, ajatteli Pieni Opettaja, ja avasi sydän pamppaillen suunsa Velhopäällikön edessä.

Tausta:

Meillä Taitavan opettajan palkinnon saaneilla oli tänään hieno ideointitilaisuus yhdessä akateemisen rehtorin, Tapio Määtän kanssa. Tämä oli minun puheenvuoroni. Kaikki kokemukset eivät toki ole omiani vaan niitä on kantautunut korviin eri puolilta. Saduissahan ei tarvitse kaiken olla faktaa! Faktaa sensijaan on se, että opettajan uramallissa olisi paljonkin kehitettävää yhdenvertaisuuden näkökulmasta.

Ikävä on!

Leijun yhä, kiitos sen kokemuksen, että tiistaina näin ensimmäisen kerran puoleen vuoteen sekä opiskelijoita että työtovereita kasvotusten.

Ai että onkin ollut ikävä!

Saara esittelee laitosta, Outi-Maaria varmistaa siirron naapurisaliin.

Onhan tässä toki hankittu vaikka minkälaista Zoom-kokemusta ja opetettu toisillekin vuorovaikutteista verkko-opettamista, mutta silti. Live on live.

Samalla muistin taas, miten hirveän kivoja työkavereita minulla onkaan. Kahvihetki heidän kanssaan fukseille esittäytymisen jälkeen tuntui NIIN hienolta!

Kuopion kauppatieteiden laitoksen henkilökuntaa fukseille esittäytymässä.

Kaipaan Outi-Maarian reippaita aamuaskeleita ja "Huomenta Helena!" -huikkausta.

Kaipaan sitä, että Markus ja Eeva tulisivat kysymään, lähdenkö lounaalle.
Kaipaan Riikkaa istahtamaan huoneeni nurkkaan ja vaihtamaan kuulumisia.

Kaipaan kuulla Sallan tietokoneen kilahduksia naapurihuoneesta ja Christinan matalaa puhelinääntä toiselta puolelta käytävää.
Kaipaan Merviä kahvihuoneen nurkassa ja jutustelua lastemme opinnoista.
Kaipaan peruskurssin opetusideoitten ja muutosjohtamisen kirjallisuuden jakamista Esan kanssa.

Kaipaan Saaran korkojen kopinaa ja valoisaa hymyä.
Kaipaan Pedatiimin kokouksia ja kokemusten jakamista etäyhteydellä Joensuun kampuksen Mirjamin, Päivin, Hannan ja muitten kanssa.

En kaipaa sitä, että työhuoneen ikkunan takaa kaadettiin komea kuusikko ja tilalle rakennettiin Novapoliksen uusin rakennuskompleksi. Onneksi se taitaa olla vähän vaihtelevampi väreiltään kuin tähän mennessä nähty ankeanharmaa pelti. 

Muutenkin kauppatieteiden laitoksen Kuopion tilat ovat syrjässä ja epäkäytännölliset mutta tähän toivottavasti tulee parannus muutaman vuoden aikajänteellä.

Mutta ihmisiä kaipaan, ja sitä vähäistä yhteisöllisyyttä, mitä voi olla silloin, kun työtä tehdään eri kampuksilla, eri kaupungeissa, joskus eri maissa ja mantereillakin.

Pelkkä työasioista puhuminen ei riitä. Oikeaan yhteisöllisyyteen ja ihmisenä olemiseen tarvitaan paljon enemmän.