Toimittajien lisäksi kirjaan on kirjoittanut yli 50 akateemisen maailman asiantuntijaa. Kapinakirja sisältää monenlaisia tekstimuotoja, kuten runoja, kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä, mikä tekee lukemisesta innostavaa. Mukana on niin villejä fiktioita kuin asiatekstejä, kuten katsaus yliopistolaitoksen muutokseen (Jukka Korpela ja Arto Nevala, Tiedosta hallintoon: hidas, hiljainen ja askelittainen vallankumous yliopistolla, s. 83). Itä-Suomen yliopiston kirjoittajia on Korpelan ja Nevalan lisäksi kiitettävästi mukana: Eeva Houtbeckers, Mirjami Ikonen, Ruska Itkonen, Sara Juvonen, Iina Järvinen, Päivi Kosonen, Sonja Kosunen, Mari Käyhkö, Kristina Leppälä ja Tuija Saresma.
Jotkut luvut saavat hymähtelemään myöntelevästi, näinhän se menee. Ironiaa kirjassa viljellään runsaasti, paikoin paistaa myös epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista nouseva kitkeryys, kuten tässä:
"Ongelma: Akateemista maailmaa jäytää pätkätöiden sietämätön epävarmuus.
Ratkaisu: Muunna itsesi tuntemattomaksi robotiksi tai ryhdy sosiopaatiksi. Kehitä menetelmiä horrostamiseen huonojen taloudellisten aikojen yli. Oman sielun myymisestä markkinahintaan voi saada rahaa, jos tutkimusrahoitusta ei ole." (Mikko Tuomi, s. 185)
Jasmin Kilpeläinen-Pettersson (s. 113) kuvaa osuvasti runossaan Mutta:
Tervetuloa joukkoon
Meillä olet osa yhteisöä
Mutta tiloihin, tapahtumiin et pääse
Jos et ole töissä täällä
Onnittelut apurahasta
Se on hieno saavutus
Mutta nyt olet kaikkialla väliinputoaja
Et töissä, et opiskelija, vain yksi hammas rattaistossa
Tervetuloa verkostoitumaan
Muistathan kansainvälistyä
Mutta tee se omalla rahallasi ja ajallasi
Koska byrokraattisesti olet aina väärässä roolissa
Pahoittelut
Emme valitettavasti myöntäneet sinulle rahoitusta
Mutta valmistuthan kuitenkin mahdollisimman pian
Ei meillä ole resursseja odottaa
Rentouttavaa vapaajaksoa
Mutta älä unohda revisioiden ja rahoitushakujen odottavan
Akatemia ei koskaan lepää
Täällä julkaistaan tai kuollaan
Tee parhaasi vaikka sekään ei riitä
Ajatus siitä, että yliopistossa mikään ei riitä, toistuu monessa tekstissä. Kiltteydestä toisia ja itseä kohtaan muistuttaa Tuija Saresma: "On piirrettävä omat rajat ja pidettävä niistä kiinni. Se on kiltteyttä itselle." (s. 326). Akateemisen maailman ilkeydestä puolestaan kertoo Nelli-Sofia Peurasen karu kokemus yliopiston hallinto- ja tukipalvelujen asiantuntijana:
"Akateeminen arroganssi viittaa kintaalla niin uteliaisuudelle, oppimishalulle kuin myötätunnolle. Arkisessa kanssakäymisessä korkeimmin koulutetut tuntuvat nimittäin unohtavan kunnioittavan kohtaamisen ja kohteliaan käyttäytymisen perusteet – nuo ensi askeleet sivistyneisyyteen, jotka me jokainen viimeistään peruskoulussa otamme."(s. 162)
Monessa kohtaa tuodaan esille mittaroinnin tärkeys nyky-yliopistossa – ja kuinka usein palkitaan eri asioista kuin niistä, mitä tutkijat pitävät merkityksellisinä. Tuukka Tomperi osoittaa konkreettisin esimerkein, miten tutkijalle työläs ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kannalta painava kokonaisuus, oppikirja, punnitaan Jufo-arvotuksessa tutkimusartikkelien rinnalla varsin mitättömäksi eikä se meritoi ollenkaan tehtävänhaussa. "Itselleni oppikirjat opettajan aineistoineen ovat olleet kuitenkin se osa työtäni, josta olen kaikkein ylpein ja jonka tekemisen koin sisällöllisesti palkitsevimmaksi." (s. 175)
Kapinakirja näyttää, että monenlaista työtä on vielä yliopistoissakin tasa-arvon ja työn ja perheen yhteensovittamisen saralla:
"Suututtaa myös, että sukupuoleni edustajana minulle kasaantuvat sihteerin, äidin ja terapeutin roolit sekä työssäni että kotona. Enkä suostu uhraamaan perhettäni akateemisen maailman sairaalle työkulttuurille! Osa kollegoistani on jättänyt lapsen tekemättä, mutta kiitos tästäkin on, ettei työsopimusta jatketa. Omalla kohdallani ensimmäinen lapseni tuli onneksi yllätyksenä, joten itse en sentään joutunut asiaa juuri miettimään. Miten voi olla niin vaikea tajuta, ettei tällaisten asioiden välillä pitäisi joutua valitsemaan?" (Matikainen, Piironen ja Silvén, s. 23)
Olen ennenkin lukenut Itä-Suomen yliopiston lehtorikollega Mari Käyhkön kuvauksia siitä, millaista vierautta työläisperheen vesa voi kokea akateemisessa yhteisössä. Me niin helposti totumme puhe- ja toimintatapoihimme emmekä enää muista, että vaikkapa kandi- ja graduseminaarilaiset tulevat usein aivan toisenlaisista maailmoista. Käyhkö kirjoittaa:
"En ole kasvanut sanojen ympäröimänä, vaan ympäristössä, jossa tapa olla maailmassa pohjautuu konkretiaan ja fyysiseen käsillä tai ruumiilla tekemiseen. En ole koskaan nähnyt vanhempieni lukevan kaunokirjallisuutta tai kirjoittavan muuta kuin arkisia asioita, kuten ostoslistoja. Kirjoittaminen ja lukeminen olivat kasvuympäristössäni jotain poissaolevaa ja merkityksetöntäkin." (s. 240)
Kirjassa kapinoidaan moninaisin tekstimuodoin erilaisia akateemisen elämän ilmiöitä vastaan. Osansa saavat – ja aivan aiheesta – niin akateemiset hierarkiat, sukupuolten välinen epätasa-arvo, seksuaalinen ahdistelu, tenure-polku, rajaton työkulttuuri, pätkätyöt, vaikeaselkoiset tietojärjestelmät kuin Jufo-pisteytys.
Toisaalta kirjassa kerrotaan kauniisti, miten kollegiaalisuus tai vielä syvemmälle menevä työystävyys voivat kannatella vaikeina aikoina: "Vertaistuen tärkein anti ei ole ratkaisujen tarjoaminen akateemisen maailman ongelmiin, vaan tieto siitä, ettei ole yksin." (Halonen, Kyrönlahti, Lehto-Niskala ja Tuominen, s. 270)
Suosittelen kirjan lukemista erityisesti yliopistolaisille, sillä tarttumapintoja on paljon ja samoin ajattelemisen aiheita.
Suosittelen kirjaa myös yliopistoihmisten suvulle ja ystäville, sillä työpaikkamme erityispiirteitä, kuten opetuksen ja tutkimuksen suhdetta, julkaisuprosesseja, apurahahakuja tai ohjauksen paineita on joskus vaikea selittää läheisille. Tosin lukukokemukseen vaaditaan mukaan myös se yliopistolainen, joka vakuuttaa, että ihan näitä kaikkia ankeuksia ei omassa työympäristössä ole. Ei ainakaan yhtä aikaa.
Kapinakirja päättyy Akateemisen kapinan tehtävälistaan, jonka viimeinen kohta on: Pidä lomaa, tee vähemmän, jätä tekemättä, sano ei (s. 344). Tästä muistuttaa myös Sonja Kosunen runossaan (s. 293):
Akateeminen anarkia
Laitan koneen neljältä kiinni.
En vastaa iltaisin,
en edes lue.
Kutsuvat rohkeudeksi.
Minä kutsun työehtosopimukseksi.
