Hiukan sieppasee. Voisi olla viisaampaa hillitä sormiansa tanssimasta näppiksellä mutta sanomisen tarvetta pukkaa.
Kehitin kuusi vuotta sitten, yliopistomme flippausprojektista valaistuneena, markkinoinnin peruskurssista pedagogisesti fiksumman, jotta oppimisesta tulisi koko kurssin ajan jatkuva prosessi. Pois siis perinteisestä luennoinnista isossa auditoriossa haukottelevien opiskelijoiden edessä. Teoria-aines itseopiskeluun ja luokkatilanteisiin intensiivisiä ryhmätyösessioita, joita vedän yhdessä opetusavustajien kanssa. Opiskelijoiden palaute on ollut kiittävää ja kurssiarvosanat ovat parantuneet huomattavasti. Joensuun kollegakin tuli mukaan kuvioon ja yhteiskehittäminen hänen kanssaan on ollut antoisaa.
Vaikka tämä opiskelutapa on ollut kovin pidetty, opiskelijamäärät vähenevät koko ajan. Tähän on syynä se, että kaikki aiemmin vain avoimen yliopiston opiskelijoille tarjotut verkkokurssit ovat nyt ilmaiseksi tarjolla perustutkinto-opiskelijoille. Tuo oli mielestäni katastrofaalinen päätös ja johtaa radikaaliin osaamisen heikkenemiseen. Jo nyt kuulee viestiä, että uusilla maistereilla on isoja osaamisvajeita esimerkiksi esiintymisessä ja ryhmätyötaidoissa.
Ei auta, vaikka kurssipalautteet ovat erinomaisia. Ei auta, vaikka yritämme motivoida fukseja osallistumaan luokkakursseille. He aloittavat innokkaina läsnäopinnot syksyllä. Sitten he huomaavat, että opiskella voi mistä vain, ja että töissäkin voi käydä, jos opiskelee verkossa.
Aiemmin maisteriohjelmien opiskelijoiden oli vaikeaa sovittaa yhteen opiskelua ja työssäkäyntiä, nyt tämä näkyy jo kandien kanssa. Ennen kandiopintojen aikana tehtiin osa-aikatöitä iltaisin ja viikonloppuisin. Nyt opiskellaan osa-aikaisesti iltaisin ja viikonloppuisin.
Periaatteessa joustavuus on toki hyväksi ja ottaa huomioon erilaiset elämäntilanteet. Nyt ollaan kuitenkin jo siinä pisteessä, että moni ei missään tapauksessa haluaisi tulla kampukselle ja äläkkä nousee, jos sitä vaaditaan.
Miten me on tähän tultu? Tällaisellakin alalla kuin kauppatieteet, mihin on hakijoita ylenpalttisesti?
Olen nähnyt tämän ”kehityksen” jo kahden kandivaiheen kurssini osalta. Organisaatioviestinnästä tehtiin tiukasti jumpaten pelkästään verkkokurssi. Viime syksynä pidin ensimmäisen kerran Tiimien johtamisen kurssin ja sielläkin enemmistö oli huvennut verkkokurssille. Sen verran sieppasi, että päätin poistaa verkkokurssin kokonaan. Miten opit tiimien johtamista pelkästään kirjoja ja artikkeleja lukemalla? Et mitenkään.
Olemmeko me jo niin asiakasorientoituneita, että jos opiskelija-asiakkaallamme on tarve pysyä poissa kampukselta, me sen ilomielin hyväksymme? Eikö tässä ole mitään sijaa osaamistavoitteilla? Verkkokursseillakin voi toki olla vuorovaikutusta mutta ei tuleva johtaja-asiantuntija opi vuorovaikutus- ja esiintymistaitoja kokonaan ilman live-kohtaamisia. Varmasti työelämässä jo pitempään olleilla ovat nämä taidot hallussa mutta entä meidän suuri enemmistömme, joka tulee opiskelemaan varsin nuorina, ehkä suoraan lukiosta? Miten voimme kantaa vastuumme opiskeluhyvinvoinnista, jos jokainen nököttää omassa luukussaan ruutunsa ääressä?
Kehitin kuusi vuotta sitten, yliopistomme flippausprojektista valaistuneena, markkinoinnin peruskurssista pedagogisesti fiksumman, jotta oppimisesta tulisi koko kurssin ajan jatkuva prosessi. Pois siis perinteisestä luennoinnista isossa auditoriossa haukottelevien opiskelijoiden edessä. Teoria-aines itseopiskeluun ja luokkatilanteisiin intensiivisiä ryhmätyösessioita, joita vedän yhdessä opetusavustajien kanssa. Opiskelijoiden palaute on ollut kiittävää ja kurssiarvosanat ovat parantuneet huomattavasti. Joensuun kollegakin tuli mukaan kuvioon ja yhteiskehittäminen hänen kanssaan on ollut antoisaa.
Vaikka tämä opiskelutapa on ollut kovin pidetty, opiskelijamäärät vähenevät koko ajan. Tähän on syynä se, että kaikki aiemmin vain avoimen yliopiston opiskelijoille tarjotut verkkokurssit ovat nyt ilmaiseksi tarjolla perustutkinto-opiskelijoille. Tuo oli mielestäni katastrofaalinen päätös ja johtaa radikaaliin osaamisen heikkenemiseen. Jo nyt kuulee viestiä, että uusilla maistereilla on isoja osaamisvajeita esimerkiksi esiintymisessä ja ryhmätyötaidoissa.
Ei auta, vaikka kurssipalautteet ovat erinomaisia. Ei auta, vaikka yritämme motivoida fukseja osallistumaan luokkakursseille. He aloittavat innokkaina läsnäopinnot syksyllä. Sitten he huomaavat, että opiskella voi mistä vain, ja että töissäkin voi käydä, jos opiskelee verkossa.
Aiemmin maisteriohjelmien opiskelijoiden oli vaikeaa sovittaa yhteen opiskelua ja työssäkäyntiä, nyt tämä näkyy jo kandien kanssa. Ennen kandiopintojen aikana tehtiin osa-aikatöitä iltaisin ja viikonloppuisin. Nyt opiskellaan osa-aikaisesti iltaisin ja viikonloppuisin.
Periaatteessa joustavuus on toki hyväksi ja ottaa huomioon erilaiset elämäntilanteet. Nyt ollaan kuitenkin jo siinä pisteessä, että moni ei missään tapauksessa haluaisi tulla kampukselle ja äläkkä nousee, jos sitä vaaditaan.
Miten me on tähän tultu? Tällaisellakin alalla kuin kauppatieteet, mihin on hakijoita ylenpalttisesti?
Olen nähnyt tämän ”kehityksen” jo kahden kandivaiheen kurssini osalta. Organisaatioviestinnästä tehtiin tiukasti jumpaten pelkästään verkkokurssi. Viime syksynä pidin ensimmäisen kerran Tiimien johtamisen kurssin ja sielläkin enemmistö oli huvennut verkkokurssille. Sen verran sieppasi, että päätin poistaa verkkokurssin kokonaan. Miten opit tiimien johtamista pelkästään kirjoja ja artikkeleja lukemalla? Et mitenkään.
Olemmeko me jo niin asiakasorientoituneita, että jos opiskelija-asiakkaallamme on tarve pysyä poissa kampukselta, me sen ilomielin hyväksymme? Eikö tässä ole mitään sijaa osaamistavoitteilla? Verkkokursseillakin voi toki olla vuorovaikutusta mutta ei tuleva johtaja-asiantuntija opi vuorovaikutus- ja esiintymistaitoja kokonaan ilman live-kohtaamisia. Varmasti työelämässä jo pitempään olleilla ovat nämä taidot hallussa mutta entä meidän suuri enemmistömme, joka tulee opiskelemaan varsin nuorina, ehkä suoraan lukiosta? Miten voimme kantaa vastuumme opiskeluhyvinvoinnista, jos jokainen nököttää omassa luukussaan ruutunsa ääressä?
Eikä se yksinäisyys tee muuten hyvää opettajillekaan.
Liekö tässä ”kehityksessä” osansa myös opettajien toiveilla. Nykylinjahan on, että yliopistokaupungissa ei haluta asua vaan työt hoidetaan muualta. Mieluiten verkossa.
Verkkoon siirtyminen vapauttaa aikaa tutkimukselle ja siitäkin tässä koko kuviossa on paljolti kysymys. Tutkimusprojektit, rahoitushakemukset, kotimaisten ja kansainvälisten verkostojen luominen, syventäminen ja ylläpitäminen… Kaikki tuo vaatii valtavasti aikaa. Jatkuvasti kuitenkin puhutaan siitä, miten tärkeää on, että opetus perustuu itse kunkin omaan tutkimukseen. Nyt vain tilanne on sellainen, että ansioituneimmat tutkijamme eivät ehkä opeta ollenkaan, tai opettavat minimaalisen vähän. Me lehtorit yritämme sitten runsaan opetuksen lomassa jotakin pientä räpeltää, jotta saamme aikaiseksi ne vaaditut pari tutkimusartikkelia per vuosi.
Kertokaa, jos olette löytäneet viisautta tähän!
P.S. Tutkimustietoa ensimmäisen vuoden opiskelukokemusten merkityksestä mm. täällä: https://journal.fi/kasvatus/article/view/124796
